Paljaat varpaat kalliolla. Tunnen kallion kovuuden ja muodot jalkojeni alla. Tuulee. Ohi ajavien autojen äänet hälvenevät, kun keskityn lintujen lauluun. Suljen silmäni ja tunnustelen kädellä paperin alla juoksevia kallion muotoja, piirtäen niitä samalla liidulla. Tätä voisi tehdä tunteja. Kerään kalliolta kaarnanpaloja, oksia, retkeilijältä jääneestä nuotiosta hiiltä. Niillä piirtäminen tuntuu vapauttavalta. Viiva on kaunis, ei ollenkaan väkinäinen tai liiaksi harkittu.
Näissä tunnelmissa aloitettiin eräänä perjantaiaamuna Annin (IG: @anni.peltola.art) kanssa maalauspäivä kehollisen maalauksen äärellä. Oli ihana päivä! Tunsin kuinka minulle uudenlainen tekemisen ja ajattelun ääni alkoi kuiskia sisälläni. Kuinka se kupliva tunne, joka on etsinyt ulospääsyä, alkoi yhtä äkkiä siellä kalliolla pilkahdella paperille.
Tästä lähin aloitan aina maalaamisen näillä Annin opeilla aisteja availlen. Pyrin kiipeämään (aina kun mahdollista) kalliolle, hakeudun luontoon, riisun sukat ja annan aistien viedä minua ja tekemistäni oikeaan suuntaan. Annan kehon kuulla, kuunnella, tuntea, liikkua – ja siirtää tuntemukset kankaalle, paperille, pleksille.
Tämä kehollinen lähestyminen on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi mun päättötyöprosessia. Siinä missä ennen olin taipuvainen kontrolliin ja suorittamiseen, nyt annan kuplinnan viedä. En pakota, en suorita, en kontrolloi. Vaan kuuntelen. Annan itselleni luvan liikkua – kehon kautta, käden kautta, värin ja rytmin kautta. Uppoudun siihen tilaan, missä ajattelu hiljenee ja jälki syntyy itsestään.
Vihreät sävyt ovat minulle turva. Ne tuovat minut takaisin, kun eksyn tai horjun. Ne ovat minun metsäni, minun luontoni. Minun jälkeni saa olla rosoinen, läpikuultava, karhea tai herkkä. Se saa vaihtua, se saa olla kokeileva.
Akvarelliliidut, pigmentit, akryylit, öljyt, musteet, vanhat pinnat – ne kaikki puhuvat minun kieltäni. Öljypastellit vielä vastustelevat, mutta ehkä nekin avautuvat ajan kanssa. Minun teoksissani saa näkyä liike – ei vain visuaalisesti, vaan syvällä sisälläni. Haluan tuntea tekemisen kehossani. Haluan maalata niin kuin hengitän. Mummin maailmanympärimatkat kulkevat vierelläni. Ne valokuvat, ne tarinat, ne värit – ne elävät nyt minussa. Minä luon maisemia, joissa yhdistyy hänen matkansa ja minun sisäinen matkani.
Jokin minussa haluaa tulla näkyväksi, ja olen alkanut ymmärtämään, että se ei tapahdu pakottamalla, vaan kuuntelemalla, sallimalla ja pysähtymällä.
Olen tietoisesti pyrkinyt päästämään irti suorittamisesta ja kontrollista – asioista, jotka ovat olleet minulle niin tuttuja ja turvallisia. Se ei ole ollut helppoa, mutta tuntuu tärkeältä. Haluan antaa itselleni luvan kokeilla, tutkia ja tehdä jälkeä tavalla, joka tuntuu omalta. Jälkeä, joka syntyy minusta, ei ulkoisista odotuksista.
Vihreät sävyt nousevat toistuvasti esiin työskentelyssäni. Ne tuovat rauhaa, turvaa ja jatkuvuutta – ja ehkä juuri siksi ne ovat minulle tärkeitä nyt, kun yritän löytää jotain uutta. Ne ovat kuin ankkuri, joka pitää minut kiinni siinä, mikä on minulle olennaista.
Luova prosessini ei ole vain teknistä tekemistä. Se on kokonaisvaltaista, kehollista ja syvästi henkilökohtaista. Kun suljin silmät ja annoin liidun kulkea paperilla musiikin soidessa, muu maailma katosi. Se hetki oli täynnä jotain aidosti minun näköistäni.
Sellaista tilaa haluan tavoitella enemmänkin: tilaa, jossa ei tarvitse ajatella liikaa, vaan jossa tekeminen nousee kehosta ja sisimmästä. Tilaa, jossa saan olla minä.
Annilta on tulossa syksyllä palvelu, jossa pääset henkilökohtaiseen oppiin saamaan vinkkejä ja ohjeistusta omaan tekemiseesi. Suosittelen lämpimästi! Annin nettisivuilta annipeltola.com löydät infoa Annin pajoista!
Vastaa