Tekijä: Mirka Laukka

Päättötyöteokset alkavat olla valmiita. Pian valitaan ne työt, jotka ripustetaan Kaapelitehtaan Puristamoon/Valssaamoon. Kun katson kaikkia teoksia nyt, näen niissä sekä kohta vuoden kestäneen työskentelyn, että hiljalleen rakentuneen kokonaisuuden.

Maalausprosessi on ollut intensiivinen, kehollinen ja välillä myös hyvin epävarma, mutta juuri sen kautta teokset ovat löytäneet muotonsa. Tässä vaiheessa en enää tee teoksia, vaan pysähdyn katsomaan ja ymmärtämään niitä. Mitä niihin on syntynyt ja mitä ne kertovat.

Samanaikaisesti päättötyökirjan teksti alkaa muotoutua ja sitä voi vähitellen alkaa työstämään kirjan muotoon. Prosessin sanoittaminen on tuntunut erilaiselta työskentelyltä kuin maalaaminen. Maalauksissa ajatukset ja tunteet ovat voineet kulkea värien, materiaalien ja liikkeen kautta, mutta tekstissä on pysähdyttävä jäsentämään ja pukemaan tämä matka sanoiksi. Kirjoittamisen kautta olen huomannut ymmärtäväni omaa työskentelyäni ja teosteni merkityksiä yhä selkeämmin. Kun kirja on painettu, julkaisen täällä blogissa tekstejä siitä.

Samalla kun teokset ja teksti alkavat valmistua, huomaan jännityksen kasvavan. Presentaatiotilaisuus ja päättötyönäyttely lähestyvät, ja ajatus siitä, että pitkään oma ja henkilökohtainen prosessi avautuu pian muiden nähtäväksi, tuntuu sekä innostavalta että hieman hauraalta. Olen työskennellyt näiden teosten kanssa pitkään kahdeskeskisessä suhteessa, ja nyt ne ovat siirtymässä tilaan, jossa katsojat tekevät niistä omia tulkintojaan, näkevät ne tavallaan.

Päättötyö ei ole minulle vain kokoelma valmiita teoksia, se on oppimista, epävarmuuksia ja oivalluksia, oman taiteilijuuden löytymistä, matkan alkua. Se kertoo myös rohkeudesta luottaa omaan työskentelytapaan ja antaa prosessin kuljettaa eteenpäin.
Vaikka päättötyö on vähitellen tulossa päätökseensä, tuntuu samalla siltä, että jokin uusi on vasta alkamassa.

Toivotan lämpimästi kaikki tervetulleiksi päättötyönäyttelyyn Kaapelitehtaalle Puristamoon ja Valssaamoon toukokuussa 2026. Näyttelyssä on esillä minun lisäkseni 13 muun valmistuvan kuvataiteilijan/taidemaalarin päättötyökokonaisuudet, joten kokonaisuus tarjoaa monipuolisen katsauksen erilaisiin taiteellisiin näkökulmiin ja työskentelytapoihin.

Näyttelyn avajaiset ovat tiistaina 19.5.2026 klo 17-20. Nähdäänhän siellä!

Työskentelyni alkaa usein mielikuvasta, tunteesta tai tunnelmasta, joka on vahvasti läsnä jo ennen teoksen varsinaista maalaamista.

Keskeinen osa mun prosessia on taidepäiväkirjat ja luonnoskirjat. Ne kulkevat mun mukana koko ajan.

Olen koonnut keittiön nurkkaan laatikon, josta tarvikkeet on helppo ottaa esiin juuri sillä hetkellä, kun niitä tarvitsee. Lisäksi reppuun on pakattu omat setit, jotka kulkevat päivittäin mun matkassa. Näin pystyn vaikka kahvilassa kahvia juodessa tekemään aukeaman taidepäiväkirjaa. Tai inspiroivan maiseman edessä, maalaamaan sen muistiini akvarellein.

Taidepäiväkirjat/luonnoskirjat eivät ole vain ideavarastoja tai teknisiä harjoitusalustoja, vaan tiloja, joissa ajattelu, tunne ja kehollisuus saavat kohdata vapaasti. Varsinkaan taidepäiväkirjan sivuilla mikään ei ole vielä valmista, eikä tarvitsekaan olla. Luonnoskirjaan malaamani maisema valmistuu pääsääntöisesti kokonaan siinä hetkessä. Myöhemmin saatan käyttää tätä maalaamaani luonnoskirjan sivua referenssikuvana maalaukselle.

Luonnoskirjaan maisemien maalaaminen on vapauttavaa ja nautinnollista.  Jos maiseman maalaaminen ei siinä hetkessä syystä tai toisesta onnistu, otan kuvan maisemasta, auton kyydissä istuessani, kävelyillä, milloin mistäkin. Välillä maalaan maisemia vain intuitiivisesti, omasta päästä. Olen huomannut, että pikku hiljaa tämän  vapauden on saanut siirrettyä myös maisemien maalaukseen maalaustelineen edessä.

Taidepäiväkirjatyöskentely herättelee luovuutta, koska se purkaa suorituspaineita. Kun sivu ei ole tarkoitettu näyttelyyn tai arvioitavaksi, uskallan luoda intuitiivisemmin. Jälki saa olla hapuilevaa, runsasta, rosoista tai herkkää, rumaakin.

Taidepäiväkirjaa tehdessä kirjoittaminen, piirtäminen ja maalaaminen limittyvät toisiinsa ja luovat kerroksellista ajattelua, jossa tunne, havainto ja oivallus kulkevat rinnakkain.  Taidepäiväkirjan merkitys taiteilijuudelle on jatkuvuudessa. Se ylläpitää luovaa liikettä myös silloin, kun varsinaisia teoksia ei synny. Se on paikka kokeilla, epäonnistua, löytää ja palata takaisin. Monet valmiiden teosten ideat saavat alkunsa juuri näistä taidepäiväkirjan sivuille luoduista maailmoista, samoin kuin luonnoskirjan maalauksista.

Taidepäiväkirja on dialogi itseni kanssa. Sen sivuilla prosessi saa kasvaa omassa rytmissään. Mun taiteilijuus ei synny vain valmiissa maalauksissa, vaan siinä jatkuvassa, liikkeessä, jota taidepäiväkirjat ja luonnoskirjat ylläpitävät.

”Marraskuun loppu 2025: Oon ollu nyt toista viikkoa aivan lukossa.

Päättötyöprosessista olen kasvattanut ison möykyn sisälleni. Tuntuu ettei mikään suju. En osaa mitään. Kaikki näyttää aivan *askalta. Olen ulapalla ja suunta hukassa. Tämän kuukauden teokset lähtevät jäteauton matkaan, jahka näen sen pihassa. Stressistä elohiiri silmässä, ollu nyt kaksi viikkoa. Ajatus ei kulje. Herään öisin säpsähtäen valmiina maalaamaan.

Ihan plääh fiilis. Ohjaajan eka tapaaminen ylihuomenna eikä mitään uutta näytettävää. Paitsi noi jäteautoa odottavat. ”

Tässä merkintä päättötyöpäiväkirjastani marraskuun lopulta.

Oon miettinyt paljon, miksi tämä olo iski minuun. Silloin, kun pahin lukko oli päällä, en osannut ajatella syitä siihen. Mutta nyt syyt ovat melkein itsestään selviä. Tässä tärkein Ja painavin syy lukkoon:

Olen huomannut, että instagramissa selailu tuo todella kovaa vertailua muihin taiteilijoihin. Ihastelen siellä toisten töitä ja haaveilen osaavani tehdä juuri tuollaista. Työstäessäni omia töitä, pohjalle syntyy kuitenkin jotain muuta. Kun tekemäni ei vastaa odotuksia, syntyy tunne epäonnistumisesta: en osaa mitään , olen surkea, miksi yritän edes, mun tekemäni on väärää, tää ei oo taidetta.. Nämä ajatukset tajuttuani ja myönnettyä itselleni, ravistelin itseäni: mitä ajattelen?! Haluanko kopioida jo tehtyjä upeita teoksia? Haluanko, että taiteeni katsoja näkee samaa kun aina mennessään someen tai näyttelyyn? Hän olisi, että ”joo, tätä näen joka paikassa. ” En todellakaan halua!

Haluan että teokseni kuvastavat mun sisintä, sitä mitä syntyy mun kädenjäljestä, mun päästä ja sydämestä. Mun teokset ovat uniikkeja, juuri mua. En halua toisintaa toisten teoksia. Haluan näyttää sitä mitä minun sisältä kumpuaa. Näiden ajatusten jälkeen oloni keveni ja iso möykky suli sisältäni.

Yritän ajatella, että olen matkalla, ja se, että tunnen sen ja pystyn kuvailemaan sen, on valtava voimavara.

Olen saanut valtavasti tukea taiteilijaystäviltäni koulusta ja muualta sekä läheisiltäni. Talletan kaikki sanat sydämeeni. Eräs sanoi ”kumpa voisit lainata silmiäni, jotta näkisit työsi niin kuin minä ne näen, silloin tajuaisit kuinka upeita ne ovat. ”

Ohjaajana tuli sinä keskiviikkona ensimmäiselle ohjauskäynnille. Keskustelimme fiiliksistäni, teoksista, prosessista. En avaa keskusteluja sen yksityiskohtaisemmin tässä, mutta ne palauttivat uskoni omaan tekemiseen  ja prosessiini. Huokaisin syvään ohjaajan lähdettyä: tästä on hyvä jatkaa.

Suomalainen taidemaalari Helmi Biese on sanonut seuraavaa: maiseman tunnelman pitää tulla sekä päästä, että sydämestä. Tämä on juuri sitä millä tavalla haluan omaa päättötyötäni tehdä.

Prosessin alussa minulla oli ajatus tehdä päättötyöteoksia kahdelle eri pohjalle, monella eri välineellä. Tämä idea onneksi jäi vain ajatuksen tasolle, koska koulun puolelta tuli ohjeistus teossarjan  yhtenäiseen ilmeeseen ja yhden välineen ja materiaalin käyttöön.

Olen nyt tehnyt päätökseni: Valitsin tekniikaksi öljyväreillä pleksille maalaamisen. Siitä syystä, että mielestäni tällä tekniikalla saan tuotua parhaiten esiin sen mitä sydämeni haluaa kertoa. Pleksille maalaaminen antaa mahdollisuuden kerroksellisuuteen ja kehollisen ilmaisun näkymiseen työskentelyssä ja teoksessa. Teoksissani tuon monikerroksellisesti esiin mummini matkoja hänen ottamiensa kuvien kautta sekä tuoden siihen oman kerroksen omia tuntojani ja ajatuksiani kaikista mummini tekemistä matkoista hänen pitkän elämänsä aikana. Tunnistan että tässä on käynnissä syvä, sisäinen ja fyysinen matka, jossa en vain tee taidetta vaan elän sen läpi. Haluan että olen monella tasolla kosketuksissa sekä itseeni että aiheeseeni. Kehoon, tunteisiin, mieleen, luontoon ja historiaan.

Alkukesästä testasin pientä maisemaa tällä tekniikalla ja totesin, että öljyillä tehdessä minulla on enemmän aikaa kuunnella sitä mitä sydämeni sanoo. Akryylit kuivuivat nopeasti ja tämä aiheutti sisälläni ahdistusta siitä, että en saanut sanottua pleksille sitä mitä olisin halunnut siihen sanoa. Öljymaaleilla oman äänen ja sydämen kuunteleminen on helpompaa ja jälki on kauniimpaa.

Mietin myös paljon sitä kerronko mistä maasta ja miltä mummini reissuilta kyseinen teos on maalattu. Tulin kuitenkin siihen päätökseen, että en mainitse kyseessä olevaa maata, en teksteissä enkä teosten nimissä. Tämä siitä syystä, että silloin katsojalla on mahdollisuus asettautua teoksen äärellä sinne maailman kolkkaan, johon hän tuntee sillä hetkellä pääsevänsä, haluavansa, kokevansa olevan.

Käytän työskennellessäni mummin valokuvia inspiraation lähteenä. Alkuun tutkin valokuvien kompositiota ja värejä, mutta teoksen edetessä haluan tuoda siihen omaa näkemystäni ja sitä fiilistä mitä itse valokuvien kautta tuosta maasta ja paikasta minulle nousee. Teoksen edetessä laitan referenssikuvat piiloon ja annan oman näkemykseni puhua.

Prosessin alussa mietin, kokeilin ja hetken jo hyväksi luulin ideaa, että maalaisin teoksista luonnoksia luonnoskirjaan ennen oikean teoksen tekoa ja tämä helpottaisi ja rentouttaisi pleksille maalaamista. Huomasin kuitenkin tehdessä, että tämä luonnoksien teko jäykistääkin pleksille maalaamista.  Parasta on vain referenssi kuvien ja ajatusten muhittelun jälkeen alkaa vain maalaamaan suoraan pleksille. Tällöin fiilis teoksesta säilyy ja se on vapaammin maalattavissa. 

Teoksia on nyt valmiina jo hyvä määrä ja tekeminen on rentoutunut ja oma kädenjälki alkaa löytyä.

Juhannuksen jälkeen osallistuin Helsinginseudun kesäyliopiston viiden päivän maisemamaalauskurssille. Ai, että miten olikaan odottanut tuon kurssin alkua! Edellisenä yönä uni ei meinannut tullakaan, kun olin niin innoissani ja jännittynyt.

Kurssi pidettiin Harakkasaaressa Helsingin edustalla ja opettajana toimi Sirkku Ala-Harja – huippu tyyppi! Niin ammattitaitoinen, hauska ja lämmin!

Valitsin kurssilla käytettäväksi välineekseni akvarellit, koska ne olivat kevyimmät kantaa ja mulla on jo vähän kokemusta niillä maalaamisesta, mutta halusin oppia kuinka käyttää niitä maisemien ikuistamisessa maalauksiin tai luonnoskirjaan. Tämä kurssi, jossa oltiin sekä ulkona että sisällä mahdollisti juurikin ulkoilmamaalaukseen kunnolla tutustumisen. Opettajan ja kurssilaisten vinkit ja kokemukset tallentui muistiin.

Lyhyt merimatka tuntui jo irtiotolta arjesta, kuin olisi lipunut toiseen todellisuuteen, jossa aikakin kulki rauhallisemmin. Olimme koko viikon ihanassa maalauskuplassa, vaikka kävimme yöt kotona. Olisipa ollut ihanaa yöpyä taiteilijatalossa, vanhassa puolustusvoimien kemian laboratoriossa.

Maisemamaalauskurssi alkoi vihreän eri sävyillä, ja samalla alkoi myös oma virittäytyminen maiseman äärelle. Kuinka nautinkaan erisävyisten vihreiden sekoittamisesta!

Harakkasaari osoittautui varsinaiseksi aarreaitaksi, niin inspiroiva ympäristö! Saarella sijaitseva taiteilijatalo, kallioiden muodot, merituuli ja vaihtuva valo rakensivat ympäristön, joka kutsui pysähtymään, rauhoittumaan ja katsomaan uudelleen ja uudelleen.

Tiistaina keskityimme harmaaseen. Harjoittelimme sekoittamaan erisävyisiä harmaita ja mustia.

Sirkku Ala-Harjan johdolla opimme katsomaan maisemaa jälleen eri tavalla kuin aiemmin.

Keskiviikko toi mukanaan uuden välineen: ruokokynän. Se oli rakkautta ensi piirrolla. Rakastuin sen jättämään elävään ja rentoon viivaan! Sen sattumanvaraisuus kiehtoo! Ruokokynän viiva elää paperilla omaa elämäänsä ja se on ihanaa! Se väline jäi todellakin sydämeen – ja maalausreppuun.

Torstaina olimme pilvien äärellä. Ne vaativat herkkyyttä. Ne eivät pysy paikallaan, ne muuttuvat aina. Pilvien maalaaminen tuntui kuin yrittäisi tavoittaa jotain, mikä on yhtä aikaa olemassa ja katoamassa. Ulkona pilvien maalaaminen olikin melko haastavaa, koska akvarelli kuivuu niin nopeasti.

Viikon viimeisenä päivänä uppouduimme pointillismin maailmaan. Pidin siitä, miten tekniikka antoi tilaa sekä maisemalle että omalle kädenjäljelle. Se oli kuin keskustelu luonnon ja sisäisen maailman välillä. Pilkullisuus loi ihanan abstraktin vaikutelman maisemasta.

Kurssin viimeisenä työskentelytuntina istuin taiteilijatalon päädyssä pihalla. Kuuntelin äänikirjaa ja annoin maisemien vain ilmestyä paperille turhia miettimättä. Miten nautinkaan tuosta viikosta!

Kurssiviikon aikana syntyi teoksia, mutta ennen kaikkea syntyi tila olla läsnä, väreissä, valossa ja itsessä. Tunnelma oli lämmin, salliva ja avoin. Keskustelut syvenivät päivä päivältä, aivan kuin mekin olisimme avautuneet maiseman mukana.
Kun kurssi päättyi ja Harakkasaari jäi taakse, se tuli osaksi tapaa katsoa maailmaa, värien, valon ja viivan kautta. Ja ehkä myös hieman lempeämmin, myös omaa tekemistä kohtaan. Ensi kesänä täytyy päästä uudelleen Harakkaan maisemia maalaamaan.

Onneksi mulla on tälle kesälle vielä toinenkin viiden päivän maalauskurssi, Suomenlinnassa. Siitä lisää heinäkuun lopulla.

Paljaat varpaat kalliolla. Tunnen kallion kovuuden ja muodot jalkojeni alla. Tuulee. Ohi ajavien autojen äänet hälvenevät, kun keskityn lintujen lauluun. Suljen silmäni ja tunnustelen kädellä paperin alla juoksevia kallion muotoja, piirtäen niitä samalla liidulla. Tätä voisi tehdä tunteja. Kerään kalliolta kaarnanpaloja, oksia, retkeilijältä jääneestä nuotiosta hiiltä. Niillä piirtäminen tuntuu vapauttavalta. Viiva on kaunis, ei ollenkaan väkinäinen tai liiaksi harkittu.

Näissä tunnelmissa aloitettiin eräänä perjantaiaamuna Annin (IG: @anni.peltola.art) kanssa maalauspäivä kehollisen maalauksen äärellä. Oli ihana päivä! Tunsin kuinka minulle uudenlainen tekemisen ja ajattelun ääni alkoi kuiskia sisälläni. Kuinka se kupliva tunne, joka on etsinyt ulospääsyä, alkoi yhtä äkkiä siellä kalliolla pilkahdella paperille. 

Tästä lähin aloitan aina maalaamisen näillä Annin opeilla aisteja availlen. Pyrin kiipeämään (aina kun mahdollista) kalliolle, hakeudun luontoon, riisun sukat ja annan aistien viedä minua ja tekemistäni oikeaan suuntaan. Annan kehon kuulla, kuunnella, tuntea, liikkua – ja siirtää tuntemukset kankaalle, paperille, pleksille.

Tämä kehollinen lähestyminen on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi mun päättötyöprosessia. Siinä missä ennen olin taipuvainen kontrolliin ja suorittamiseen, nyt annan kuplinnan viedä. En pakota, en suorita, en kontrolloi. Vaan kuuntelen. Annan itselleni luvan liikkua – kehon kautta, käden kautta, värin ja rytmin kautta. Uppoudun siihen tilaan, missä ajattelu hiljenee ja jälki syntyy itsestään.

Vihreät sävyt ovat minulle turva. Ne tuovat minut takaisin, kun eksyn tai horjun. Ne ovat minun metsäni, minun luontoni. Minun jälkeni saa olla rosoinen, läpikuultava, karhea tai herkkä. Se saa vaihtua, se saa olla kokeileva.

Akvarelliliidut, pigmentit, akryylit, öljyt, musteet, vanhat pinnat – ne kaikki puhuvat minun kieltäni. Öljypastellit vielä vastustelevat, mutta ehkä nekin avautuvat ajan kanssa. Minun teoksissani saa näkyä liike – ei vain visuaalisesti, vaan syvällä sisälläni. Haluan tuntea tekemisen kehossani. Haluan maalata niin kuin hengitän. Mummin maailmanympärimatkat kulkevat vierelläni. Ne valokuvat, ne tarinat, ne värit – ne elävät nyt minussa. Minä luon maisemia, joissa yhdistyy hänen matkansa ja minun sisäinen matkani.

Jokin minussa haluaa tulla näkyväksi, ja olen alkanut ymmärtämään, että se ei tapahdu pakottamalla, vaan kuuntelemalla, sallimalla ja pysähtymällä.
Olen tietoisesti pyrkinyt päästämään irti suorittamisesta ja kontrollista – asioista, jotka ovat olleet minulle niin tuttuja ja turvallisia. Se ei ole ollut helppoa, mutta tuntuu tärkeältä. Haluan antaa itselleni luvan kokeilla, tutkia ja tehdä jälkeä tavalla, joka tuntuu omalta. Jälkeä, joka syntyy minusta, ei ulkoisista odotuksista.

Vihreät sävyt nousevat toistuvasti esiin työskentelyssäni. Ne tuovat rauhaa, turvaa ja jatkuvuutta – ja ehkä juuri siksi ne ovat minulle tärkeitä nyt, kun yritän löytää jotain uutta. Ne ovat kuin ankkuri, joka pitää minut kiinni siinä, mikä on minulle olennaista.
Luova prosessini ei ole vain teknistä tekemistä. Se on kokonaisvaltaista, kehollista ja syvästi henkilökohtaista. Kun suljin silmät ja annoin liidun kulkea paperilla musiikin soidessa, muu maailma katosi. Se hetki oli täynnä jotain aidosti minun näköistäni.
Sellaista tilaa haluan tavoitella enemmänkin: tilaa, jossa ei tarvitse ajatella liikaa, vaan jossa tekeminen nousee kehosta ja sisimmästä. Tilaa, jossa saan olla minä.

Annilta on tulossa syksyllä palvelu, jossa pääset henkilökohtaiseen oppiin saamaan vinkkejä ja ohjeistusta omaan tekemiseesi. Suosittelen lämpimästi! Annin nettisivuilta annipeltola.com löydät infoa Annin pajoista!

Pleksille akryyleillä maalaaminen alkaa tuntua kiehtovalta. Voisiko näyttelyssä esitellä molemmilla tekniikoilla tehtyjä teoksia?

Ajatus päättötyöni mahdollisesta tekniikan vaihtamisesta herättää minussa monenlaisia tunteita ja ristiriitaisia ajatuksia. Pigmenttivärit ovat olleet minulle tärkeä ja rakas työväline – ne mahdollistavat kerroksellisuuden, läpikuultavuuden ja herkkyyden, joita olen työskentelyssäni etsinyt. Niiden kanssa työskentely on ollut kehollista, intuitiivista ja hidasta – juuri sellaista maalaamista, jota kaipaan. Pigmenttien huokoisuus ja elävä pinta ovat tuntuneet siltä, että ne hengittävät kanssani.

Pleksille maalaaminen akryyleillä tuo kuitenkin jotakin uutta ja houkuttelevaa. Siinä on läpinäkyvyyttä, leikkiä ja yllätyksellisyyttä, joka kiehtoo. Ajatus siitä, että teos rakentuu ”väärinpäin”, takaa etupuolelle, haastaa ajatteluni ja kutsuu katsomaan maalaamista toisesta näkökulmasta. Se voi avata uusia oivalluksia ja pakottaa päästämään irti hallinnan tarpeesta, mikä on minulle kasvun paikka. Työskentely pleksille on tuntunut visuaalisesti raikkaalta, kevyemmältä ja ehkä myös rohkeammalta – kuin askel johonkin, jota en vielä tunne kunnolla.
Toisaalta pleksi materiaalina herättää minussa eettisiä ja ekologisia kysymyksiä. Sen muovisuus ja kestävyys mietityttävät. Haluanko päättötyöni, joka pohjautuu mummini matkoihin ja luonnon kokemiseen, rakentuvan materiaalille, joka ei ole luonnossa kestävä? Tämä ristiriita ei ole pieni, ja haluan kuunnella itseäni tarkasti ennen päätöksen tekemistä

Tekniikan vaihtaminen olisi tavallaan luopumista jostain tutusta ja rakkaasta – mutta ehkä myös vapautumista ja uuteen astumista. Ehkä tämä muutos voisi kuvastaa sitä matkaa, jota olen tämän prosessin aikana käynyt: herkkyyden ja hallinnan rajalla, uskaltamisen ja irti päästämisen äärellä. Ehkä pleksille maalaaminen voisikin olla symbolinen valinta – ikkuna maisemaan, mutta myös itseeni.

Jos esittelisin näyttelyssä molemmilla tekniikoilla tehtyjä teoksia – sekä pigmenttipohjaisia maalauksia että pleksille maalattuja akryylitöitä – avautuisi monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia.
Kahden tekniikan rinnakkainen käyttö voisi kuvastaa matkaa, muutosta ja kerroksellisuutta – niin mummini matkojen kuin oman taiteellisen prosessini osalta. Teokset voisivat keskustella keskenään, avata eri näkökulmia samaan teemaan ja kuvastaa ajallista tai emotionaalista liikettä.
Pigmenttien pehmeä, maanläheinen, hengittävä pinta ja pleksin kirkas, kiiltävä, läpinäkyvä maailma toisisivat esiin kontrastin, joka rikastuttaa näyttelykokemusta. Tämä voisi korostaa myös luonnon ja ihmisen tekemän materiaalin välistä jännitettä – mikä tukisi ekologista pohdintaani hienovaraisesti.

Tekniikoiden rinnakkaisuus voisi kertoa rohkeudestani kokeilla, kyseenalaistaa ja kasvaa taiteilijana. Se toisi esille päättötyöni prosessimaisuutta ja tutkivaa otetta – että päättötyö ei ole vain lopputulos, vaan myös matka ja sisäinen liike.
Pleksille maalatut teokset voivat tuoda tilaan keveyttä, valon läpäisyä ja mahdollisesti ripustuksen kautta jopa kolmiulotteisuutta. Pigmenttimaalaukset voivat taas pysäyttää syvemmällä, rauhallisemmalla rytmillä. Yhdessä ne voivat tuoda näyttelyyn rytmiä ja dynamiikkaa.
Koska päättötyöni inspiraationa ovat mummini matkat, molempien tekniikoiden käyttö voi toimia visuaalisena vertauskuvana erilaisista ympäristöistä, tunnelmista ja aikakausista – niin sisäisistä kuin ulkoisista.

Kuvataiteilijaopintoni Alfa-Art taidekoulussa ovat siinä vaiheessa, että tänä kesänä aloitamme päättötyövuotta. Valmistumme vuoden päästä toukokuussa. Hurjaa ajatella, että nyt on se hetki, joka opintojen alussa tuntui niin kaukaiselta.  Päättötyönäyttelymme on Kaapelitehtaalla Helsingissä 18.-31.5.2026.

Päättötyöni alku on tuntunut yllättävän selkeältä ja luonnolliselta – maisemien valinta teemaksi syntyi kuin itsestään. Viime aikoina olen huomannut, kuinka katseeni hakeutuu yhä useammin ympärilläni avautuviin näkymiin. Oli kyseessä kaupunkimaisema tai rauhallinen maalaismiljöö, maisemien kauneus puhuttelee minua syvästi. Ne pysäyttävät, rauhoittavat ja kutsuvat katsomaan tarkemmin – ehkä jopa näkemään enemmän kuin pelkän näkymän.

Erityistä merkityksellisyyttä päättötyöaiheeseeni tuo mummini, jonka matkat inspiroivat minua tähän. Hän on kulkenut pitkän elämänsä aikana mitä moninaisimmissa maailmankolkissa ja nähnyt maisemia, joista itse voin vain unelmoida.

Mummini matkojen tarinat, valokuvat ja muistelut herättävät minussa kaipuun – ei ainoastaan paikkoihin, vaan siihen tapaan, jolla hän on maailmaa katsonut. Tämän päättötyön kautta haluan avata ikkunan niihin maisemiin, joissa en ole itse fyysisesti ollut, mutta jotka voin mielessäni ja tunteissani tavoittaa hänen kertomustensa kautta.

Teoksissani pyrin yhdistämään tämän haaveilun, kaipuun ja katsomisen tarpeen. Käytän töissäni pigmenttivärejä, akryylimusteita, akryyliä ja mahdollisesti öljypastelliliituja – materiaaleja, jotka antavat minulle mahdollisuuden työskennellä kerroksellisesti ja kehollisesti.

Haluan, että maalaaminen tuntuu vapaalta ja fyysiseltä, liikkeeseen perustavalta tutkimiselta sen sijaan, että uppoutuisin yksityiskohtien pikkutarkkaan rakentamiseen. Maisemani eivät tule olemaan tarkkoja esityksiä todellisista paikoista, vaan abstrakteja tulkintoja tunteista, muistoista ja unelmista – mielen ja sydämen maisemia.

Jokainen teokseni kätkee sisäänsä tarinan. Näissä päättötyömaalauksissa ne ovat osin mummini tarinoita – hänen matkojensa ja kokemustensa kaikuja – mutta samalla ne ovat kulkeneet lävitseni, muovautuneet osaksi minua ja saaneet myös minun tarinani mukaan. Haluan, että teokseni eivät jää vain katsottaviksi maisemiksi, vaan ne herättäisivät katsojassa jotain omaa. Ehkä ne toimivat portteina haaveisiin, menneisiin hetkiin tai jo unohtuneisiin muistoihin. Unelmoin siitä, että joku teoksen äärellä voisi löytää sisimmästään jonkin oman tarinansa, jonka voi viedä mukanaan kotiin muisteltavaksi – pienenä lahjana maailmalta ja taiteelta.

Päättötyöprosessini on vasta alussa, mutta jo nyt se tuntuu tärkeältä matkakumppanilta. Matkalta, jonka määränpää ei ole vielä täysin selvä, mutta jonka suunta on kirkas.