Keravan kirjasto 3.6-30.6.2025 Alakerran taideseinä
Mulla avautuu kesäkuuksi näyttely Keravan kirjastoon. Näyttelyn aiheena on elämän tarinat. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, joka pitää sisällään pienempiä/lyhyempiä tarinoita, tarinoiden alkuja, tarinoiden loppuja.
Kirjasto on tarinoiden koti – paikka, jossa mennyt ja nykyhetki kohtaavat, jossa sanat ja kuvat punoutuvat toisiinsa ja herättävät muistoja, mielikuvia ja tunteita.
Näyttely kutsuu katsojan sukeltamaan tarinoihin myös kuvallisesti: jokainen maalaus on kuin sivu kirjasta, kertomuksia elämän erilaisten tilojen ja tilanteiden herättämistä tunteista ja elämän eteen asettamista kysymyksistä.
Teosten tummien ja maanläheisten sävyjen voimakkaat kontrastit viestivät menneen ja nykyhetken vuoropuhelua, kun taas kirkkaat värit kutsuvat kokemaan luonnon ja elämän elinvoiman. Jokainen teos on kuin luku elämän tarinassa – kuten kirjasto täynnä kertomuksia, jotka odottavat lukijaansa.
Tervetuloa pysähtymään hetkeksi pigmenttiväreillä maalattujen teosten ja niistä heräävien tarinoiden äärelle.
P.s jätäthän näyttelyssä olevaan kirjaan merkin käynnistäsi ❤️
🩷:lla Mirka
Menovinkki: kesäkuun viimeinen päivä käyn pystyttämässä heinäkuuksi näyttelyn Keravan kartanoon. Täällä pääset jälleen mummini tarinoiden ääreen: Ruotsin kautta karjapiiaksi Keravalle -näyttelyssä! Tervetuloa!
Taide on monelle tapa ottaa kantaa: nostaa esiin elämän epäkohtia ja vaikuttaa näin maailmaan.
Mun taiteellani kantaa ottaminen on lohduttamista, toivon tuomista ja kauneuden jakamista.
Mulle taide on ennen kaikkea matka itseeni, tapa ilmaista sisäistä maailmaani ja tulkita ympäröivää todellisuutta. Se on väline, jonka kautta mä voin tuntea, ihmetellä ja oivaltaa. Ja juuri siksi uskon, että taiteella kantaaottaminen voi olla myös tilaa hengittää.
Tässä maailmassa, jossa kieli on usein negatiivissävytteistä, kärkästä, ja informaation tulva jatkuvaa ja nopeaa, kuvataiteessa voi olla valtava voima juuri sen lempeydessä, hitaudessa. Taiteen kauneus ja lempeys ei ole pakoa todellisuudesta, vaan syvä kannanotto elämän puolesta. Se, että mä haluan jakaa aiheillani iloa, rauhaa ja toivoa, ei ole vähemmän merkityksellistä kuin yhteiskunnalliset puheenvuorot. Se on toisenlainen tapa olla maailmassa. Ei huutamalla, vaan kuiskaamalla: “Katso, tässä on jotain hyvää, hidasta, pysähdy, kuuntele.”
Minulle vihreä väri on tällä hetkellä erityisen tärkeä. Se rauhoittaa, maadoittaa ja muistuttaa elämän jatkuvuudesta. Kun maalaan kasveja, maisemia tai ihmisiä, en esitä poliittista kannanottoa, vaan teen tilaa hiljentymiselle, pysähtymiselle ja yhteyden tunteelle. Ja ehkä juuri se onkin mun tapa ottaa kantaa: hiljaa puolustaen toivoa, tunnetta ja yhteyttä.
Taiteilija voi ottaa kantaa olemalla oma itsensä eli maalaamalla sitä, mikä tulee sisältä. Aitous, herkkyys ja rehellinen ilmaiseminen on jo itsessään tekoja. Taide, joka syntyy yhteydestä omaan sisimpään ja itseä ympäröivään puhuttelee, näin toivon – olipa sen sävy kiihkeä, lempeä tai leikkisä. Mä uskon, että jokainen teos kantaa mukanaan taiteilijan näkemystä elämään.
Taide, joka syntyy rehellisyydestä, siitä että mä taiteilijana luon jotain mikä tulee mun sisältä semmosena kun tulee, ottaa kantaa elämän puolesta tavalla tai toisella. Se kutsuu katsojan näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Ja joskus juuri siinä on suurin muutosvoima ja ajattelemaan herättäminen.
Tänä keväänä olen tutustunut uuteen materiaaliin, pleksiin ja akryyleillä sille maalaamiseen. Tämä uusi materiaali on tuonut työskentelyyn aivan omanlaistaan innostusta ja yllätyksellisyyttä. Nautin suunnattomasti sen tarjoamasta uudenlaisesta maalauskokemuksesta – erityisesti siitä, että lopputulos paljastuu vasta, kun työn kääntää. Tämä piilotettu puoli työskentelyssä tuntuu kiehtovalta: maalatessa ei täysin tiedä, miltä teos näyttää valmiina, mikä tuo työskentelyyn sekä leikkisyyttä että jännitystä. Pleksille akryyleillä maalatun teoksen monikäyttöisyys viehättää minua suuresti: pleksiteoksella saa taidetta esimerkiksi kosteisiin tiloihin sekä puutarhoihin!
Maalaaminen pleksille vaatii uudenlaista ajattelutapaa. On haastavaa ja samalla antoisaa hahmottaa kuvan kokonaisuutta peilikuvana ja miettiä maalausjärjestystä täysin päinvastoin kuin kankaalle työskennellessä.
Kaikki yksityiskohdat ja elementit, jotka haluaa teoksen etualalle, täytyykin maalata ensimmäisenä, ja taustat viimeiseksi. Tämä vaatii suunnitelmallisuutta, kärsivällisyyttä ja visuaalista hahmottamiskykyä – mutta juuri tämä haastavuus tekee työskentelystä palkitsevaa. Pleksin sileä pinta ja maalauksen kerroksellisuus tuovat oman miellyttävän tuntumansa tekemiseen.
Kerroksellisuus on elementti, joka puhuttelee minua taiteellisessa työskentelyssäni muutenkin. Pleksille maalatessa tämä korostuu erityisellä tavalla – jokainen kerros elää suhteessa alla oleviin, ja pienikin muutos vaikuttaa koko teoksen visuaaliseen olemukseen. Vaikka tämä tuo mukanaan vaikeusastetta, juuri se tekee työskentelystä syvempää ja monitasoisempaa.
Pleksi materiaalina herättää minussa myös ristiriitaisia tunteita. Visuaalisesti ja teknisesti pidän siitä: sen läpinäkyvyys, kiilto ja mahdollisuus maalata takaa tekevät siitä kiinnostavan ja ilmaisullisesti rikkaan alustan. Samalla kuitenkin muovisuus nykyisessä maailmantilanteessa tuo esiin kysymyksiä ja pohdintoja kestävyydestä, ekologisuudesta ja materiaalivalintojen merkityksestä taiteessa. Käytänkö materiaalia, joka kuormittaa ympäristöä – ja missä määrin se on taiteessa oikeutettua? Taide on usein hidasta, pysyvää ja merkityksellistä, mutta muovi materiaalina kantaa mukanaan kertakäyttökulttuurin kaikuja. Tämä ristiriita tuntuu kehossa ja mielessä: toisaalta haluan ilmaista itseäni vapaasti, toisaalta haluan olla tietoinen ja vastuullinen valinnoissani.
Tämä ristiriita ei estä materiaalin käyttöä, mutta se tuo työskentelyyn uuden kerroksen – pohdinnan siitä, miten taiteilijana voin yhdistää estetiikan, ilmaisun ja vastuullisuuden. Ehkä juuri tämä ristiriita onkin osa nykytaiteilijan todellisuutta, ja siihen on hyvä pysähtyä, antaa sen näkyä ja kuulua myös teoksissa.
Kiitos, kun luit ja olet mukana matkallani ❤️ Jätä merkki käynnistäsi kommentteihin 🩷
Kun uuden teoksen alkuhetki koittaa, tuntuu kuin sisälläni räjähtäisi. Maaleja on levällään, viivoja piirtyy sinne tänne kuin omasta tahdostaan – kokeilua, kummastelua, suunnatonta energiaa. Tämä on se hetki uuden edessä, kun kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen, ja silti mikään ei tunnu vielä asettuvan paikalleen. Tuntuu, että sinkoilen, jopa hajoan kappaleiksi kaiken sen sisäisen liikkeen ja vyöryvän tunteen keskellä.
Sisältäni nouseva ajatus, tunne, koko mieleni sisäinen maailma tunkee kankaalle yhdellä kertaa, eikä se suostu odottamaan. Se ei kysy, olenko valmis. Se ei anna aikaa tunnustella. Se vyöryy, riehuu ja kuohuu sellaisella voimalla, että siveltimen veto on levoton ja keho täynnä hermostunutta energiaa, kuplintaa, jolle edes vahvimmat padot eivät tarjoa vastusta.
Kuitenkin jossain syvällä kaipaan toisenlaista alkua. Kaipaan hetkeä, jossa saisin astua uuteen hellästi, varovasti, tunnustellen. Sellaista tilaa, jossa ei ole kiirettä saada kaikkea ulos nyt heti, jossa ajatus ja tunne saisivat liukua kankaalle rauhassa, hengittäen.
Mistä siis kumpuaa tämä levoton sykäys, tämä sisäinen myllerrys? Onko se pelko siitä, ettei sisäinen maailma pääse näkyviin, ellei kaikkea roiskaise ulos heti? Onko se odotusten paino, halu olla heti valmis, heti oikeassa? Vai onko se yksinkertaisesti se, että sisälläni on niin paljon elämää ja tuntemista, ettei pieni virtaus riitä – kaikki haluaa tulla kerralla esiin?
Ehkä uuden teoksen alku on aina pieni räjähdys. Ehkä se onkin tarpeellista: ensin myllerrys, ja vasta sen jälkeen hiljainen järjestäytyminen. Ehkä minun tehtäväni ei ole padota tätä kuohuntaa, vaan antaa sille ensin tila olla. Ja vasta sitten, kun kuohunta on saanut puhua, voin kääntyä hiljaisuuden ja tarkemman kuuntelemisen puoleen.
Uuden äärellä oleminen on itsessään villi ja herkkä hetki. Se vaatii minulta molempia: tilan myllertää ja tilan rauhoittua.
Kiitos kun luit ja olet mukana matkallani ❤️
P.s Pyysin tekoälyä tekemään minulle rauhoittavan rituaalin uuden maalauksen aloittamisen hetkelle.
Rauhoittava aloitusrituaali maalaamiseen
Hiljainen hetki Istu alas kankaan äärelle ilman kiirettä. Sulje silmät hetkeksi ja ota kolme syvää hengitystä. Kuvittele samalla, että uloshengityksessä päästät irti kaikista odotuksista – sekä omista että ulkopuolelta tulevista.
Kehon herättely Pyöritä varovasti hartioita, venyttele kädet pitkiksi kohti kattoa ja sivuille. Anna käsien ”herätä” maalaamista varten. Tunne, että kehosi saa luvan olla mukana luomisessa, ei kiirehtien vaan kuunnellen.
Sanaton viiva Ota käteesi lyijykynä, hiili tai sivellin ja tee kankaalle vapaasti liikkuva viiva – ilman tarkoitusta tai suunnitelmaa. Anna viivan olla kehon ja mielen välinen siltasi: liike saa olla pieni, suuri, raukea tai räjähtävä. Tärkeintä on, että viiva on totta sille hetkelle.
Lyhyt lause tai ajatus Kuiskaa (tai kirjoita pienesti paperille): ”Tänään en vaadi, tänään kuuntelen.” tai ”Minun ei tarvitse tehdä kaikkea heti – luovuudella on oma aikansa.” Valitse lause, joka tuntuu oikealta juuri sinä päivänä.
Ensimmäinen väri Valitse yksi väri intuitiivisesti ilman analysointia. Aloita teoksesi vain sillä yhdellä värillä – kokeile muutama vedos, täplä, veto, mikä ikinä tuntuu hyvältä. Älä vielä mieti kokonaisuutta. Anna ensimmäisen värin johdattaa.
Häpeä on kulkenut mukanani taiteen polulla niin kauan kuin muistan. Se hiipi vierelleni silloin, kun lapsuuden huolettomuus alkoi väistyä ja muiden mielipiteet saivat yhä enemmän valtaa omassa mielessäni. Häpeästä tuli kuin raskas möykky, joka vaikutti siihen, miten näin oman tekemiseni ja uskalsinko edes aloittaa. Välillä se hiljeni, hetkeksi, mutta palasi aina, joskus vieläkin voimakkaampana.
Nyt huomaan kuitenkin seisovani uuden äärellä: Aikuisten taiteen perusopintojen päättötyönäyttelyssä tunnen ensimmäistä kertaa, ettei häpeä enää määritä suhdettani teoksiini. Katson niitä ylpeydellä ja rakkaudella, kuin matkakumppaneita, jotka kertovat tarinaa omasta kasvustani ja rohkeudestani.
Olen ylittänyt näkymättömän rajan: alan luottaa omaan kädenjälkeeni ja omiin prosesseihini. Olen oppinut kuuntelemaan omaa ääntäni ja luottamaan siihen, että se, mitä luon, kumpuaa sisältäni tarkoituksenmukaisena. Se ei ole toisten arvioitavissa tai mitattavissa – se on olemassa siksi, että se haluaa tulla näkyväksi. Tämän ymmärtäminen on vapauttanut minut.
Opintoni Keravan opistossa ja taidekoulu Alfassa ovat tarjonneet minulle paitsi teknisiä taitoja myös mahdollisuuden kohdata itseni taiteilijana yhä uudelleen. Ne ovat vahvistaneet luottamustani siihen, että kuljen oikeaan suuntaan, kohti niitä unelmia, joita olen uskaltanut alkaa kuvitella mahdollisiksi. Opinnot ovat olleet paitsi työkalupakin kartuttamista myös syvää sisäistä kasvua: oman äänen löytämistä, oman ilmaisun arvostamista.
Yksi suurimmista oivalluksistani on ollut, että taide ei ole minulle päämäärä, vaan matka. Jokainen teos, jokainen yritys ja erehdys, jokainen kokeilu on osa sitä polkua. Jokainen askel on opettanut minulle jotain omasta ilmaisustani ja omista kyvyistäni. Häpeä ei ole enää se, joka ohjaa liikkeitäni, vaan lempeä luottamus: voin luoda vapaasti, voin luottaa siihen, että se mitä syntyy, on totta minulle.
Tämän uudenlaisen luottamuksen myötä taide on muuttunut entistä enemmän tarinoiden kertomiseksi – tarinoiden, joissa jokaisella vedolla, jokaisella värillä on merkityksensä. Olen saanut mahdollisuuden kasvaa, kypsyä ja oppia luottamaan siihen, että oma ääneni on arvokas ja riittävä juuri sellaisena kuin se on. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut seisomaan teosteni rinnalla, ylpeänä ja rakastavin silmin.
”Minä olen Kerttu Kaarina Pulkkinen os. Toivanen, ja tarinani alkaa Karjalasta, Uukuniemen kylästä, jossa synnyin 89 vuotta sitten, vuonna 1935.
Kerttu 2v äitinsä Aino Lyydian sylissä ennen lastenkotiin viemistä.
Isäni kuoli 3 kk ennen syntymääni ja tämän jälkeen äiti joutui kamppailemaan yksin neljän lapsen kanssa. Se oli liikaa yhdelle ihmiselle. Niinpä minut, perheen nuorimmainen, tuolloin olin kaksi vuotias ja hiukan minua vanhempi Pauli veljeni lähetettiin lastenkotiin.
Kahdeksanvuotiaana minut lähetettiin lastenkodista sotalapseksi Ruotsiin. Siitä matkasta en muista paljoakaan muuta kuin suuren laivan täynnä parkuvia lapsia. Ruotsi oli outo ja vieras paikka, mutta ajan kanssa siitä tuli minulle koti. Kasvattivanhempani Signe ja Alrig ottivat minut lämpimästi vastaan. He olivat hyviä ihmisiä, ja opin nopeasti puhumaan ruotsia, mutta äidinkieleni alkoi unohtumaan. Signe ja Alrig halusivat adoptoida minut, mutta äitini Aino, ei suostunut siihen, joten kun olin kaksitoista, tuli aika palata Suomeen.
Kerttu Suomeen paluun aikoihin.Kerttu palaamassa Suomeen.
Suomi oli muuttunut minulle vieraaksi, enkä tuntenut omaa perhettäni. Äitini, veljeni Reino ja Pauli, sekä siskoni Kirsti olivat kuin vieraita ihmisiä. He tulivat kaikki minua Helsinkiin vastaan saapuessani Suomeen. Matkustimme junalla Keravalle ja matkaeväitä oli matkalaukullinen: mustikkapiirakkaa, karjalanpiirakka yms. Perheeni asui Keravalla, Ludvig Moringin kartanon mailla, ja siellä minun piti aloittaa uusi elämä. Perheeni kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta alkuun sanakirja oli apunamme ja Moringit puhuivat kanssani ruotsia.
Kerttu äitinsä ja siskonsa kanssa kotitalon edustalla.Kertun veljet kotitalonsa edustalla.
Ensimmäinen aamu Suomessa oli täynnä yllätyksiä. Istuessani aamiaispöydässä kaadoin piimää puurooni, luullen sitä maidoksi. Maku oli kauhea, mutta en kehdannut sanoa mitään. Olin niin ujo ja pelokas, etten halunnut herättää huomiota. Sitten huomasin, että tuvassa juoksenteli pieni porsas, ja hirsitalon seinät pitivät öisin outoja ääniä, jotka pelottivat minua. Ajattelin, että talossa kummitteli.
Kartanon isäntä Ludvig Moring päätti, että minun täytyi mennä ruotsinkieliseen kouluun heti palattuani Suomeen. Ensimmäisenä aamuna Suomessa, sunnuntaina Ludvig haki minut hevosreellä ja muistan, kuinka hevonen teki äkkipysähdyksen ja minä putosin reen kyydistä. Onneksi Ludvig huomasi sen ja auttoi minut takaisin rekeen. Koulu, Svenskbacka skola, sijaitsi Lapilan kartanoa vastapäätä. Tuona aamuna tapasin vain opettajani. Maanantaina kouluun saapuessani muut oppilaat katsoivat minua kummastellen, mutta onnekseni osasin ruotsia, ja se helpotti sopeutumistani. Opettajani, Ines Röberg, oli ystävällinen, ja olin tunnollinen ja hyvä oppilas. Silloin tällöin autoin opettajaa lasten hoidossa hänen lähtiessä asioille.
Koulussa sain ystäviä, niistä parhain oli Annabella. Hän tuli joskus kylään meille, mutta yleensä minun piti mennä suoraan koulusta kotiin karjapiian tehtäviä hoitamaan. Näitä tehtäviä olivat mm. munien etsintä navetan vintiltä, heinien levittäminen lehmien eteen, lehmien jätösten siivoaminen ja kuivikkeiden levittäminen lehmien alle. Paimensin lehmät pellolle Keravanjoen varteen, yli joen risulla niitä takaa ajaen ja uitin mm. lempi lehmääni Ihmettä kivisillan kupeessa seisten lehmän kanssa vedessä, jalat liejussa. Tehtäviini kuului myös Ihme-lehmän lypsäminen navetassa. Perheemme elättiporsas eleli joen toisella puolella omakotitalon pihapiirissä. Kävelin aamulla aikaisin kivisillan yli viemään sille ruokaa. Tästä possusta tuli meidän joulukinkku.
Mikäli muuta työtä ei enää ollut, minun piti nyplätä pitsiä liinojen reunaan. Leikkiin ja kavereihin ei ollut aikaa.
Moringin perhe oli mielestäni hienoa ja ystävällistä väkeä. Heillä oli kaksi tytärtä ja neljä poikaa, kaikki nuoria aikuisia. Tyttäret pukeutuivat kauniisiin vaatteisiin ja tuoksuivat hyvältä. Minä pysyttelin poissa heidän tieltään, kun he tulivat hakemaan kermaa maitohuoneesta. Rouva Moring oli elegantti nainen eikä häntä paljoa näkynyt, liekö viihtynyt kartanossa, jossa meillä karjapiioilla, karjakoilla tai muonamiehillä ei ollut lupaa vierailla. Ludvig-isäntä osallistui itsekin tilan töihin, mm. perunoiden istuttamiseen ja muonamiesten ja poikiensa kanssa hevosten hoitoon ja maanviljely töihin.
Muistelen, että kartanon piha-alueen keskellä oli mäki, jossa oli talli hevosineen. Pihalla, tallin edessä pidettiin aamuisin muonamiehille käskynjako. Piiat ja karjakot menivät aamutuimaan suoraan navettaan tietäen työnsä. Tallirengit ja Moringin pojat, jotka osallistuivat myös käskynjakoon, katselivat piikojen juoksua suoraan talliin ja sekös minua harmitti: mitäs siellä kyttäätte, mietin. Navetassa olivat lehmät ja kanat.
Kartanolta eteenpäin oli suuri purukasa, jonka uumenissa säilytettiin suuria jäälohkareita. Olin mukana katsomassa, kun näitä lohkottiin ja vietiin maitohuoneeseen maidon kylmänä pitämiseksi.
Kerttu syksyllä 2024 kartanolla, tässä tekstissä mainitulla kotitalollaan.
Nykyään punainen hirsitalo kartanon vieressä oli tuolloin harmaa. Siinä asuimme ensimmäisenä kartanolle tullessani. Muistelen sisällä olleen paljon tavaraa. Talossa oli kaksi lämmintä huonetta: keittiö ja makuuhuone, jonne levitettiin yöksi siskonpeti. Makuuhuoneessa oli takka ja keittiössä vanha hella.
Asuimme myös Pullakalliolla ja Paskakorvessa, nämä nimet noille paikoille lienee tulleet kansan suusta, koska vanhoissa kartoissa noita paikannimiä ei lukenut.
Tuona aikana rahasta ei puhuttu, ainakaan lasten kanssa. Minulla ei ole tietoa paljonko karjakoille ja muonamiehille palkkaa maksettiin. Muistelisin, ettei ruokapalkalla töitä ainakaan tehty. Kauppaan lähtiessä sokeripalaan laitettiin kanferitippoja , jotta ei taudit iske kauppareissulla.
Kun täytin neljätoista, aloitin työt Keskiuusimaan lehtitalossa latojana. Ensimmäisellä palkallani ostin polkupyörän, jolla poljin Pullakalliolta Keravan keskustaan töihin. Ensimmäinen työmatkani uudella pyörällä sai nolon käänteen, kun törmäsin vastaantulevaan mieheen.
Vielä teini-ikäisenä asuin perheeni kanssa kartanon mailla, mutta kun olin viisitoista tai kuusitoista, muutimme Korsoon. Siellä alkoi taas uusi vaihe elämässäni.
Kaikki nämä vuodet ovat rakentaneet minusta sen, mikä olen tänään – sodan lapsesta, sotalapsesta, kartanon karjapiiasta ja lehtitalon tytöstä on tullut se Kerttu, joka tässä teille tarinaansa kertoo.
Kerttu kartanon päärakennuksen portailla syksyllä 2024.
Syksyllä 2024 kartanolla käydessäni pääsin ensi kertaa sisään kartanon päärakennukseen, 77 vuoden odotuksen jälkeen. Asuessani kartanon mailla ei karjapiioilla, karjakoilla tai muonamiehillä ollut asiaa päärakennukseen. Kovasti ovat maisemat tuosta ajasta muuttuneet. Vaikka kartanon alue on kauniiksi laitettu ja pelloilla on mukavat puistoalueet, ikävöin vanhaa. Lehmiä ja hevosia olisi mukava nähdä vielä kartanon pihapiirissä, samoin tallirakennuksia.”
Päättötyöni aiheena minulla oli mummini, Kertun tarina: Karjalasta Ruotsin kautta karjapiiaksi Keravalle.
Ruusut tuovat sinut luokseni, 2025
Tarina on sukellus suomen historiaan, elämän kipeisiin käänteisiin ja ihmisen sopeutumiskykyyn. Hänen kokemuksensa sotalapsena ja kartanon karjapiikana ovat varmasti sekä kipeitä, että täynnä voimaa ja toivoa.
Äiti ja tytär, 2025
Tämä tarina on henkilökohtainen, mutta se resonoi monien muiden perheiden ja yksilöiden kertomuksissa, jotka sota hajotti ja jotka rakensivat uudelleen itsensä vieraassa maassa.
Ruiskukkapellolla kanssasi, 2025
Mummini tarina herää eloon taiteessani, jossa kuvitan hänen elämäänsä Keravan kivisillan maisemissa pigmenttiväreillä. Taiteilijana lähestyn mummini tarinaa monikerroksellisena matkana.
Kartanon pihatie, 2025
Pigmenttivärit tarjoavat täydellisen välineen tämän tarinan kerroksellisuuden ilmaisemiseen. Värit, kerrokset ja tekstuurit kantavat mukanaan symboliikkaa ja tunnetiloja, joita sanat eivät pysty täysin tavoittamaan.
Ruusut tuovat sinut luokseni, 2025
Pigmenttivärien syvyys ja herkkyys mahdollistavat sen, että voin tuoda esiin tarinan kauneuden ja karuuden rinnakkain. Jokainen maalaukseni kuvastaa mummini tunteita, maisemia ja muistoja.
Ruusut tuovat sinut luokseni, 2025
Taiteeni ei vain kuvaa mennyttä, vaan se etsii myös yhteyttä. Mummini tarina inspiroi minua muistuttamaan katsojaa siitä, kuinka historia elää meissä ja kuinka tärkeää on antaa sille ääni – ei pelkästään sanoilla, vaan myös värein, muodoilla ja liikkeellä. Mummini tarinan ja maalauksieni jokainen kerros on sydän, joka sykkii myös minussa.
Huone, 2025
Käy lukemassa päättötyöportfoliostani Kerttu mummini tarina: Karjalasta Ruotsin kautta karjapiiaksi Keravalle. Portfolion löydät Maailmojen halki -näyttelystä Galleria Allista 4.5 saakka!
Neljän vuoden taival on tullut päätökseen. Silti tämä ei ole loppu, vaan uuden alku. Tällä viikolla juhlistimme Keravan opiston aikuisten taiteen perusopintojen päättötyönäyttelyä Galleria Allissa. Näyttely on siellä avoinna 4.5 saakka.
Taideopintojeni kautta olen saanut pohjan kehitykselleni taiteilijana ja ne ovat osaltaan vahvistaneet käsitystäni siitä millaisia asioita haluan taiteellani välittää. Keravan opiston aikuisten taiteen perusopetuksen päättötyövuosi on ollut tärkeä osa tätä matkaa, kuten myös kokemukseni taidekoulu Alfasta, jossa opiskelen parhaillaan kuvataiteilijaksi. Opintojen myötä olen oppinut luottamaan siihen, että olen oikealla tiellä ja matkalla kohti taiteeseen liittyvien unelmieni toteutumista. Tämä matka aikuisten taiteen perusopinnoissa on ollut minulle merkittävä askel kohti taiteellista kypsymistä ja itseluottamuksen kasvua. Olen kokenut uusia haasteita, saanut mahdollisuuden kokeilla erilaisia tekniikoita ja vahvistanut omaa näkemystäni taiteilijana. Jokainen teos on ollut oppimisprosessi, joka on vahvistanut taitojani ja käsitystäni omasta osaamisestani.
Tätä päättötyötä tehdessä olen sukeltanut syvälle pigmenttivärien maailmaan. Olen oppinut kerroksellisuuden tärkeyden – värejä lisäämällä, pesemällä ja rakentamalla teosta ohuin kerroksin olen saanut aikaan elävyyttä ja läpikuultavuutta. Tämä prosessi on opettanut minulle myös kärsivällisyyttä ja herkkyyttä materiaalin käytössä. Yksi näiden opintojen tärkeimmistä oivalluksistani on ollut se, kuinka kuvataiteella voi kertoa tarinoita. Ja kuinka olen tässä taiteilijana kehittynyt. Taide on minulle matka, ei päämäärä. Tämä päättötyö on yksi etappi matkallani, ja se tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan omaa kasvua taiteilijana ja omaa ääntäni taiteen kentällä.
Seuraavassa blogitekstissä kerron taiteen perusopintojen päättötyöaiheestani.
