Kun uuden teoksen alkuhetki koittaa, tuntuu kuin sisälläni räjähtäisi. Maaleja on levällään. Erilaista jälkeä syntyy sinne ja tänne kuin omasta tahdostaan. Kokeilua, kummastelua, suunnatonta energiaa. Tämä on se hetki uuden edessä, kun kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen. Silti mikään ei tunnu vielä asettuvan paikalleen. Tuntuu, että sinkoilen, jopa hajoan kappaleiksi kaiken sen sisäisen liikkeen ja vyöryvän tunteen keskellä.
Sisältäni nouseva ajatus, tunne, koko mieleni sisäinen maailma tunkee pleksille yhdellä kertaa. Se ei kysy olenko valmis. Se ei anna aikaa tunnustella. Se vyöryy, riehuu ja kuohuu sellaisella voimalla, että käsien veto on levoton ja keho täynnä hermostunutta energiaa, kuplintaa, jolle ei edes vahvimmat padot eivät tarjoa vastusta.
Kaipaan jossain syvemmällä toisenlaista alkua. Kaipaan hetkeä, jossa saisin astua uuteen hellästi, varovasti, tunnustellen. Sellaista tilaa, jossa ei ole kiirettä saada kaikkea ulos nyt ja heti, jossa ajatus ja tunne saisivat liukua pleksille rauhassa, hengittäen.
Mistä siis kumpuaa tämä levoton sykäys? Tämä sisäinen myllerrys? Onko se pelko siitä, ettei sisäinen maailma pääse näkyviin, ellei kaikkea roiskaise ulos heti? Onko se odotusten paino, halu olla heti valmis, heti oikeassa? Vai onko se yksinkertaisesti se, että sisälläni on niin paljon elämää ja tuntemista, ettei pieni virtaus riitä? Kaikki haluaa tulla kerralla esiin.
Ehkä uuden teoksen alku on aina pieni räjähdys. Ehkä se onkin tarpeellista. Ensin myllerrys. Ja vasta sen jälkeen hiljainen järjestäytyminen. Ehkä minun tehtäväni ei ole padota tätä kuohuntaa, vaan antaa sille ensin tila olla. Ja vasta sitten, kun kuohunta on saanut puhua, voin kääntyä hiljaisuuden ja tarkemman kuuntelemisen puoleen. Uuden äärellä oleminen on itsessään villi ja herkkä hetki. Se vaatii minulta molempia: tilan myllertää ja tilan rauhoittua.
Vastaa