Kategoria: Uncategorized

Tämän päättötyöprosessin aikana olen kulkenut matkan, joka ei ole ollut pelkästään taiteellinen vaan myös hyvin henkilökohtainen. Mummini maisemien kautta alkanut tutkimus on laajentunut tarkastelemaan muistia, aikaa ja muutosta sekä sitä, miten maailma siirtyy sukupolvelta toiselle kertomuksina, kuvina ja kokemuksina. Samalla olen tullut yhä tietoisemmaksi siitä, että maalaan maisemien lisäksi myös välimatkaa. Välimatkaa menneen ja nykyisen maailman välillä. 

Työskentely pleksille on tarjonnut minulle mahdollisuuden käsitellä tätä teemaa kerroksellisesti sekä konkreettisesti että symbolisesti. Jokainen maalattu pinta kätkee alleen toisen, aivan kuten muistot rakentuvat toistensa päälle. Lopullinen kuva paljastuu vasta, kun teos käännetään, muistuttaen siitä, että ymmärrys syntyy usein vasta jälkikäteen. 

Vihreän toistuva läsnäolo teoksissani on tämän prosessin aikana saanut uusia merkityksiä. Se ei ole ainoastaan väri, vaan viittaus elinvoimaan, jatkuvuuteen ja siihen, mikä ympärillämme on haurasta, mutta yhä olemassa. Maalaaminen on muodostunut tavaksi pitää kiinni tästä hauraudesta, tehdä näkyväksi sitä, mikä saattaa muuten kadota. 

Prosessin aikana olen myös kohdannut epävarmuutta, vertailua ja luovan työn lukkoja. Näiden hetkien läpikäyminen on kuitenkin vahvistanut ymmärrystäni siitä, että taiteellinen työskentely ei ole valmiin lopputuloksen tavoittelua, vaan jatkuvaa vuoropuhelua oman sisäisen kokemuksen, materiaalin ja ympäröivän maailman kanssa. Luottamus omaan työskentelyyn ja keskeneräisyyden hyväksyminen ovat nousseet keskeiseksi osaksi taiteilijuuttani. 

Tämä päättötyö on minulle tapa kuunnella, tallentaa ja tulkita. Se on yritys antaa muoto niille maisemille, joita en ole itse nähnyt, mutta jotka elävät kertomuksina minussa. Samalla se on kutsu pysähtyä ja kohdata omia sisäisiä maisemia. Toivon, että teokset voivat toimia tiloina, joissa katsoja voi aistia jotain tuttua, muistaa jotakin unohtunutta tai kuvitella maiseman, jota ei ole koskaan nähnyt. Prosessi ei pääty tähän, vaan jatkuu osana taiteellista työskentelyäni myös tulevaisuudessa. 

Haluan lopuksi kiittää mummiani tästä koko elämämme ja sen yli kestävästä matkasta ja niistä maisemista, jotka ovat kulkeneet tarinoina sukupolvelta toiselle. Kiitos mummi inspiraatiostasi ja elämänmyönteisyydestäsi. Kiitos palavasta elämänhalustasi ja sen tartuttamisesta minuun. 

Kiitän päättötyöohjaajaani Maaritia viisaista sanoista, tuesta ja olkapäästä koko opintojen ja tämän prosessin ajan. Kiitos ihanille opiskeluystävilleni MOMUC – oli ilo kulkea tätä matkaa juuri teidän kanssanne.

Kiitos vanhemmilleni avusta ja tuesta, jota ilman nämä teokset eivät olisi ripustautuneet päättötyönäyttelyyn.

Kiitän myös perhettäni, lapsiani ja miestäni rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja siitä, että olette kulkeneet tämän matkan rinnallani.

Päättötyöprosessin aikana huomasin muutoksen taiteilijuudessani. Tunsin, että minulla on oikeus ja kyky sanoa jotain taiteeni kautta omalla tavallani ja omaan rytmiin. Kehollinen ilmaisu on noussut luontevaksi osaksi prosessiani. Ei vain työskentelyn metodina, vaan tapana olla läsnä tekemisessä. Hidastaminen, materiaalin aistillisuus ja fyysinen kontakti maalauspintaan tuovat teoksiini syvyyttä.  

Inspiraationi syntyy maisemista, ihmisistä, luonnosta ja arjen hiljaisista hetkistä, joissa tunteet ja havainnot kerrostumat. Työskentelyni alkaa usein mielikuvasta, tunteesta tai tunnelmasta, joka on vahvasti läsnä jo ennen maalaamista. 

Aiheeni kumpuavat ihmisyydestä, sisäisistä kokemuksista, luontosuhteesta ja elämän eri vaiheista. Taiteellinen toimintani rakentuu pitkäjänteisestä ja henkilökohtaisesta tutkimuksesta, jossa keskiössä ovat ihmisen sisäiset kokemukset, tunteiden kerroksellisuus ja suhde ympäröivään maailmaan.  

Materiaalivalinnat ja työskentelytapa korostavat prosessinomaisuutta ja fyysistä läsnäoloa, jossa maalaaminen toimii sekä ajattelun että tunteiden kanavana. Taiteellinen toimintani on minulle myös keino vastustaa suorittamista ja täydellisyyden vaatimusta. Teoksissani korostuu leikkisyys, keskeneräisyyden hyväksyminen ja luottamus intuitioon. Tämä asenne näkyy sekä prosessissa, että lopputuloksessa: teokset ovat avoimia, hengittäviä ja kutsuvat katsojaa osalliseksi.  

Merkintä päiväkirjastani marraskuussa 2 0 2 5: “Olen ollut nyt toista viikkoa aivan lukossa. Päättötyöprosessista olen kasvattanut ison möykyn sisälleni. Tuntuu ettei mikään suju. En osaa mitään. Kaikki näyttää aivan paskalta. Olen ulapalla ja suunta hukassa. Tämän kuukauden teokset lähtevät jäteauton matkaan. Jahka näen sen pihassa. Stressistä elohiiri silmässä. Ollut nyt kaksi viikkoa. Ajatus ei kulje. Herään öisin säpsähtäen valmiina maalaamaan.” 

Mietin tuolloin, miksi tämä olo iski minuun. Silloin, kun pahin lukko oli päällä, en osannut ajatella syitä siihen. Mutta myöhemmin tajusin, että syyt olivat itsestäänselviä. Tässä tärkein ja painavin syy lukkoon: Olen huomannut, että instagramissa selailu tuo vertailua muihin taiteilijoihin. Ihastelen siellä toisten töitä ja haaveilen osaavani tehdä juuri tuollaista. Työstäessäni omia töitäni syntyy kuitenkin jotakin muuta. Kun tekemäni ei vastaa odotuksia, syntyy tunne epäonnistumisesta. En osaa mitään. Olen surkea. Miksi yritän edes, minun tekemäni on väärää. Tämä ei ole taidetta. Nämä ajatukset ymmärrettyäni ja myönnettyäni ne itselleni, ravistelin itseäni.  

Mitä ajattelin? Haluanko toisintaa muiden upeita teoksia? En. Haluan, että teokseni kuvastavat minun sisintäni. Sitä, mitä syntyy minun kädenjäljestä, minun päästäni ja minun sydämestäni. Minun teokseni ovat uniikkeja, juuri minua.  Haluan näyttää sitä mitä minun sisältäni kumpuaa. Näiden ajatusten jälkeen oloni keveni ja iso möykky suli sisältäni. 

Ajattelen, että olen matkalla. Ja se, että tunnen sen ja pystyn kuvailemaan sen, on valtava voimavara. Lupasin itselleni, että annan itseni tulla taiteessani näkyväksi. Näytän myös rosot ja epävarmuuden, keskeneräisyyden. Vain silloin on työskentelyni aitoa. Luotan omaan jälkeeni. Siihen, että se on omanlaistani. Luotan omaan kädenjälkeeni ja siihen, että mitä se sydämen kanssa synnyttää, se riittää.  

Minun taiteeni on ennen kaikkea matka itseni ilmaisemiseen, tuntemiseen ja ympäröivän maailman tulkitsemiseen. Teoksissani haluan ilmentää monia puolia itsestäni: herkkyyttä, iloa, pohdiskelua ja uteliaisuutta. Se mitä näen, tunnen ja koen, muuntuu värien, muotojen ja sommittelun kautta visuaaliseksi kieleksi. Olen aina ollut visuaalinen ihminen. Olen nauttinut kauneudesta ja halunnut luoda kauniita asioita ympärilleni.  

Taiteessani käsittelen ihmisyyteen liittyviä tunnetiloja, sisäisiä kokemuksia ja elämän erilaisia vaiheita. Minua kiinnostavat hetket, joissa ihminen pysähtyy kuuntelemaan itseään ja ympäristöään. Hiljaiset tilat, joissa tunteet ja ajatukset nousevat pintaan. Luonto toimii näille teemoilla sekä peilinä että turvapaikkana, paikkana, jossa ihminen voi maadoittua ja kohdata itsensä. Värit ovat minun työskentelyssäni ytimessä. Ne ovat minulle tapa käsitellä, välittää tunnetiloja. Maalaaminen ja piirtäminen ulkona ovat tärkeä osa prosessiani.  

Kotini yläkerrassa sijaitseva ateljeeni toimii turvapaikkanani, jossa on lupa kokeilla, erehtyä ja oppia. Taidepäiväkirjat ja luonnoskirjat kulkevat mukanani kaikkialle, ja niistä on tullut luovuuteni herättelijöita ja tunteideni tulkkeja. Tämä on turvallinen tila kokeiluilleni ja on auttanut minua rohkaistumaan ja löytämään oman ilmaisuni. 

Ylläpidän omaa sisäistä valoani avoimella, tuntevalla ja kokevalla elämä palolla.  Tunnen olevani vahvasti läsnä, kun saan ilmaista sisintäni, taiteen kautta. Maalaustelineen äärellä tunnen sisäisen valoni loistavan. Haluan tulla taiteilijana näkyväksi tuntevana, kehollisena ja aistikkaana kauneuden ja tunteiden välittäjänä.  

Kehitän itseäni jatkuvan oppimisen ja kokeilemisen kautta. Taideopinnot eri oppilaitoksissa, näyttelytoiminta ja kohtaamistaiteen sekä taidehistorian opinnot ovat syventäneet ymmärrystäni sekä omasta työskentelystä että taiteen laajemmasta kontekstista.  

Kuvataiteilijana taiteellinen työskentelyni sijoittuu taiteen kenttään, jossa henkilökohtainen kokemus, kehollinen prosessi ja luontosuhde kietoutuvat abstraktiin ja ekspressiiviseen maalausilmaisuun. Korostan työskentelyssäni kehon ja materiaalin välistä vuorovaikutusta. Taiteeni ei pyydä ymmärtämään vaan kokemaan.

Taiteeni asettuu abstraktin ja maisemallisen rajapintaan. Työskentelen ekspressionismia lähestyvällä otteella, jossa värit, liike ja materia muodostavat sisäisiä tiloja pikemminkin kuin tunnistettavia näkymiä. Maalaus on minulle kehollinen prosessi, jossa tekeminen, pysähtyminen ja kerroksellisuus ovat yhtä tärkeitä kuin lopullinen kuva. Annan maalausjäljen jäädä näkyväksi. 

Taiteeni lähtee sisältä ulospäin. Se ei rakenna maailmaa näkyvästä todellisuudesta, vaan tuntemuksesta, kokemuksesta ja kehollisesta läsnäolosta. Ekspressionismissa olennaista on se, että tunne, mielentila ja sisäinen kokemus muokkaavat teosta enemmän kuin ulkoinen havainto. Teoksissani väri ei ole kuvaava elementti, vaan kantaja. 

Värit toimivat työskentelyssäni tunteen ja tunnelman välittäjinä. Ne eivät kuvaa esimerkiksi taivasta, vettä tai maata realistisesti, vaan rakentavat teoksen sisäistä ilmapiiriä. Valitsen värit usein intuitiivisesti, hetkellisen reaktion tai mielentilan ohjaamana. Värien suhteet, kontrastit ja kerrostumat vaikuttavat siihen, millainen energia tai rauha teoksesta välittyy. Joissakin teoksissa värit ovat voimakkaita ja jännitteisiä, toisissa taas hillitympiä ja hiljaisempia. Värien kautta pystyn tutkimaan sitä, miten tunne voi näkyä maalauksen pinnassa ilman, että sitä tarvitsee selittää sanoin. 

Maalausjälkeni on fyysistä. Käteni, sormieni liike, paino ja rytmi jäävät näkyviin. Pinnassa voi lukea tekemisen hetkiä: rohkeita vetoja, pysähdyksiä ja uudelleen aloittamista. Tämä näkyvä prosessi on ekspressionismin ytimessä. Teos ei peitä syntyään, vaan antaa sen olla osa merkitystä. 

Ekspressionistista on myös se, ettei teoksissani ole yhtä lukittua tulkintaa. Ne eivät johdata katsojaa valmiiseen tarinaan, vaan avaavat tilan omille tunnekokemuksille. Katsoja ei katso maisemaa, vaan kohtaa oman suhteensa siihen. Tämä kohtaaminen on intiimi ja usein hiljainen, mutta silti intensiivinen. Lisäksi ekspressionismi näkyy tavassani käyttää väriä vapaasti ja intuitiivisesti. En rakenna sommitelmia sääntöjen vaan reaktion varaan. Värit ja muodot syntyvät dialogissa kehon, mielen ja materiaalin välillä. Maalaus ei ole suunnitelman toteutus, vaan tapahtuma. Taiteeni ei kuvaa sitä, miltä maailma näyttää, vaan sitä, miltä maailmassa oleminen tuntuu.

Kun uuden teoksen alkuhetki koittaa, tuntuu kuin sisälläni räjähtäisi. Maaleja on levällään. Erilaista jälkeä syntyy sinne ja tänne kuin omasta tahdostaan. Kokeilua, kummastelua, suunnatonta energiaa. Tämä on se hetki uuden edessä, kun kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen. Silti mikään ei tunnu vielä asettuvan paikalleen. Tuntuu, että sinkoilen, jopa hajoan kappaleiksi kaiken sen sisäisen liikkeen ja vyöryvän tunteen keskellä.

Sisältäni nouseva ajatus, tunne, koko mieleni sisäinen maailma tunkee pleksille yhdellä kertaa. Se ei kysy olenko valmis. Se ei anna aikaa tunnustella. Se vyöryy, riehuu ja kuohuu sellaisella voimalla, että käsien veto on levoton ja keho täynnä hermostunutta energiaa, kuplintaa, jolle ei edes vahvimmat padot eivät tarjoa vastusta.

Kaipaan jossain syvemmällä toisenlaista alkua. Kaipaan hetkeä, jossa saisin astua uuteen hellästi, varovasti, tunnustellen. Sellaista tilaa, jossa ei ole kiirettä saada kaikkea ulos nyt ja heti, jossa ajatus ja tunne saisivat liukua pleksille rauhassa, hengittäen.

Mistä siis kumpuaa tämä levoton sykäys? Tämä sisäinen myllerrys? Onko se pelko siitä, ettei sisäinen maailma pääse näkyviin, ellei kaikkea roiskaise ulos heti? Onko se odotusten paino, halu olla heti valmis, heti oikeassa? Vai onko se yksinkertaisesti se, että sisälläni on niin paljon elämää ja tuntemista, ettei pieni virtaus riitä? Kaikki haluaa tulla kerralla esiin.

Ehkä uuden teoksen alku on aina pieni räjähdys. Ehkä se onkin tarpeellista. Ensin myllerrys. Ja vasta sen jälkeen hiljainen järjestäytyminen. Ehkä minun tehtäväni ei ole padota tätä kuohuntaa, vaan antaa sille ensin tila olla. Ja vasta sitten, kun kuohunta on saanut puhua, voin kääntyä hiljaisuuden ja tarkemman kuuntelemisen puoleen. Uuden äärellä oleminen on itsessään villi ja herkkä hetki. Se vaatii minulta molempia: tilan myllertää ja tilan rauhoittua.

“Maiseman tunnelman pitää tulla sekä päästä, että sydämestä.”

~ Helmi Biese, taidemaalari

Ennen maalaustelineelle siirtymistä maalauksen fiilis ja tunnelma ovat vahvasti läsnä mielessäni.

Prosessin aikana kokeilin erilaisia työskentelytapoja. Alussa kokeilin maalata pleksille akryylimaaleilla. Akryylit kuivuivat nopeasti ja tämä aiheutti sisälläni ahdistusta siitä, että en saanut sanottua sitä mitä olisin halunnut siihen sanoa. Öljymaaleilla maalatessa oman ääneni ja sydämeni kuunteleminen on helpompaa ja jälki kauniimpaa. Tällä materiaalilla saan parhaiten esiin sen, mitä sydämeni haluaa kertoa.

Ennen ensimmäisen työn aloittamista maalasin teoksesta luonnoksen luonnoskirjaan. Prosessini edetessä huomasin kuitenkin, että luonnoskirjaan maalaaminen jäykistää pleksille maalaamista. Parasta oli vain referenssikuvien ja ajatusten muhittelun jälkeen alkaa maalaamaan suoraan pleksille. Tällöin fiilis teoksesta säilyi ja se oli vapaammin maalattavissa. Jotta sain oman tunteeni ja sen mitä sydämeni halusi sanoa, minun oli maalattava se suoraan pleksille. Haluan, että maisemani tulevat sekä päästä, että sydämestäni. Aivan kuten Helmi Biesekin sanoi. Tämä on juuri sitä, millä tavalla halusin oman päättötyöni tehdä.

Pleksi toi työskentelyyn yllätyksellisyyttä. Nautin suunnattomasti sen tarjoamasta maalauskokemuksesta. Erityisesti minua inspiroi se, että lopullinen teos paljastuu vasta, kun työ käännetään. Maalatessa ei täysin tiedä miltä teos näyttää valmiina. Tämä toi työskentelyyn sekä leikkisyyttä, että jännitystä. Maalaaminen pleksille vaati uudenlaista ajattelutapaa.

Oli haastavaa ja samalla antoisaa hahmottaa kuvan kokonaisuutta peilikuvana ja miettiä maalausjärjestystä täysin päinvastoin kuin kankaalle työskennellessä. Kaikki yksityiskohdat ja elementit, jotka halusin teoksen etualalle, täytyi maalata ensimmäisenä ja taustat viimeisenä. Tämä vaati suunnitelmallisuutta, kärsivällisyyttä ja visuaalista hahmottamistakykyä. Juuri tämä haastavuus teki työskentelystä palkitsevaa. Pleksin sileä pinta ja maalauksen kerroksellisuus toivat oman miellyttävän tuntumansa tekemiseen.

Kerroksellisuus on elementti, joka puhuttelee minua taiteellisessa työskentelyssäni muutenkin. Pleksille maalatessa tämä korostuu erityisellä tavalla. Jokainen kerros elää suhteessa alla oleviin, ja pienikin muutos vaikuttaa koko teoksen visuaaliseen olemukseen. Vaikka tämä tuo mukanaan vaikeusastetta, juuri se tekee työskentelystä syvempää ja monitasoisempaa.

Pleksi materiaalina herätti minussa kysymyksiä ja pohdintoja. Visuaalisesti ja teknisesti pidän siitä. Sen läpinäkyvyys, kiilto ja yllätyksellisyys tekevät siitä kiinnostavan ja ilmaisullisesti rikkaan alustan. Samalla kuitenkin muovisuus nykyisessä maailmantilanteessa tuo esiin kysymyksiä ja pohdintoja kestävyydestä, ekologisuudesta ja materiaalivalintojen merkityksestä taiteessa.

Haluan ilmaista itseäni vapaasti, mutta haluan olla tietoinen ja vastuullinen valinnoissani. Kun teos tehdään kestämään 50-100 vuotta se ei ole kulutustuote. Ekologisuus ei ole vain materiaalin alkuperässä, vaan myös elinkaaressa. Mitä pidempi käyttöikä, sitä pienempi suhteellinen kuormitus.

Olen koko lapsuuteni nähnyt videoita ja kuvia mummini matkoista ympäri maailmaa. Päättötyöprosessin alussa Kertun kanssa käymäni keskustelut matkoistaan ovat olleet tärkeitä. Listasimme kaikki hänen käymänsä maat ja kaupungit. Kuulin uusia ja vanhoja tarinoita näiltä matkoilta. Katsoimme satoja valokuvia ympäri maailmaa, sekä videokameralla kuvattuja videoita näiltä seikkailuilta.

Nämä kerätyt muistot ovat olleet tiiviisti mukanani päättötyöprosessissa. Videoiden ja valokuvien lisäksi etsin netistä tietoa kustakin maasta, sen väreistä ja tunnelmasta. Pikkuhiljaa ne alkoivat kutoutua osaksi prosessiani. 

Prosessin aikana osallistuin erilaisille maalauskursseille, jotka tukivat prosessiani. Kursseilta hain erilaista jäljen jättämistä. Omanlaista ja rohkeaa. 

Prosessini huokui herkkyyttä, vilpittömyyttä ja aitoa antautumista taiteelliselle tekemiselle. Käynnissä oli syvä, sisäinen ja fyysinen matka, jossa en tehnyt vain taidetta, vaan elin sen läpi.

On ollut kiehtovaa miten monella tasolla olen ollut kosketuksissa sekä itseeni että aiheeseeni: kehoon, tunteisiin, mieleen, luontoon ja historiaan – erityisesti mummiini ja hänen matkoihinsa. 

Tuntuu kuin koko prosessini olisi ollut ikään kuin kerrostumista: kehollista liikettä, luottamusta omaan jälkeen, materiaalin tuntua, maisemia, mummin kulkemaan maailmaa, minua itseäni. Tässä prosessissa on minun kehoni. Minun käteni. Minun materiaalini. Minun metsäni. Minun maisemani ja minun mummini. Ja tämä hetki, joka on minun omani. 

Olen huomannut, että minun luova prosessini ei ole vain teknistä tekemistä. Se on kokonaisvaltaista, kehollista ja syvästi henkilökohtaista. Kun suljen silmäni ja annan käteni kulkea pleksillä muu maailma katoaa. Se hetki on täynnä jotain aidosti minun näköistäni. Sellaista tilaa haluan tavoitella. Tilaa, jossa ei tarvitse ajatella liikaa, vaan jossa tekeminen nousee kehosta ja sisimmästä. 

Tuntuu, että olen löytänyt oman polkuni. Maisemamaalaus ei ole minulle enää vain maiseman maalaamista, vaan se on osa taiteilijaidentiteettiäni ja elämääni. Olen syvällä maisemissa ja syvällä prosessissa: se tuntuu kutkuttavalta, merkitykselliseltä ja oikealta. 

Alkuun tutkin valokuvien kompositiota, mutta teoksen edetessä halusin tuoda siihen omaa näkemystäni ja sitä fiilistä, mitä itse valokuvien ja Kertun tarinoiden kautta kustakin maasta ja paikasta minulle nousee. Teoksen edetessä laitoin referenssikuvat piiloon ja annoin oman näkemykseni puhua. Teoksissani tuon monikerroksellisesti esiin mummini matkoja. 

Prosessin aikana käytin työskentelyni tukena Katja Frangen ja Sanni Nevalaisen intuitiokortteja. Tämä kortin teksti kuvaa hyvin matkani alkuvaiheita: 

“On uudelleensyntymisen aika. Maan uumenista nouseva laava nostaa esiin jotain uutta tai unohdettua. Energia avautuu ja uusi elinvoima herättää sinussa olevaa vanhaa viisautta ja voimaa. Uusi tulee näkyväksi ja yllesi levittäytyy säihkyvää valoa. Irrota vanhasta, jotta uusi saa tilaa syntyä. Toivota uusi tervetulleeksi ja levitä siipesi.”  

“Minä annan hetken viedä. En pakota. En suorita, en kontrolloi. Vaan kuuntelen. Annan itselleni luvan liikkua. Kehon kautta, käden kautta, värin ja rytmin kautta.

Uppoudun siihen tilaan, missä ajattelu hiljenee ja jälki syntyy itsestään. Vihreät sävyt ovat minulle turva. Ne tuovat minut takaisin, kun eksyn tai horjun. Ne ovat minun metsäni, minun maastoni.

Minun jälkeni saa olla rosoinen, läpikuultava, karhea tai herkkä. Se saa vaihtua. Se saa olla kokeileva. Minun teoksissani saa näkyä liike. Ei vain visuaalisesti, vaan syvällä sisälläni.

Haluan tuntea tekemisen kehossani. Haluan maalata niin kuin hengitän. Minä en kiirehdi. Minä en yritä olla oikeassa. Minä luotan. Minä maalaan niin kuin olen.” 

Ote päiväkirjasta keväältä 2025:

“Minusta tuntuu, että päättötyö valtaa mieleni ja ajatukseni aivan tyystin ja täysin. Minusta tuntuu, että sisälläni kuplii. Hidas herkkä liike, tai joku mikä etsii minusta ulospääsyä.

Olen tietoisesti pyrkinyt irrottautumaan suorittamisesta ja kontrollista. Asioista, jotka ovat olleet minulle niin tuttuja ja turvallisia. Se ei ole ollut helppoa, mutta tuntuu tärkeältä. Tämä vaatii rohkeutta. Erityisesti herkältä ihmiseltä, joka on tottunut tarkkuuteen ja järjestelmällisyyteen.

Se, että annan itseni luvan kokeilla ja tutkia uutta on iso askel kohti henkilökohtaista omaäänistä ilmaisua. Olen antanut luvan kokeilla, tutkija ja rentouttaa tekemistäni. Etsin uusia tapoja jättää jälkeä. Tapoja, jotka tuntuisivat minulta ja mitkä tulevat minun sisältäni.

 Jokin minussa haluaa tulla näkyväksi ja olen alkanut ymmärtämään, että se ei tapahdu pakottamalla vaan kuuntelemalla, sallimalla ja pysähtymällä. Jälki, joka syntyy minusta, ei ulkoisista odotuksista.

Päättötyöprosessin aikana haluan oppia luottamaan omaan käteeni ja siihen, että se mitä syntyy riittää. Tuntuu siltä kuin minussa olisi syntymässä jotakin hyvin merkityksellistä ja aitoa. Juuri sellaista, joka ei tule puskemalla vaan hiljaisella kuuntelulla ja sallimisella.

Samaan aikaan kun uppouduin näihin kuviin ja tarinoihin, huomasin ajattelevani myös sitä mitä kaikkea minä en voi enää nähdä. Kerttu matkusti maailmassa, joka oli toisenlainen: lumihuippuiset vuoret, jotka eivät vielä olleet sulaneet, koralliriutat, jotka hohtivat väreissään, metsät, joita oli silminkantamattomiin ja jokien rannat, jotka eivät olleet vielä kuivuneet. Ne maisemat, joista hän kertoi, ovat monessa paikassa jo muuttuneet, jossain jopa kadonneet.  

Minun sukupolveni näkee maailman murroksen keskellä. Luontokato ja ilmastonmuutos piirtävät maisemiin uusia ja pysyviä jälkiä. Se mikä oli Kertun matkakuvissa luonnollista ja pysyvää on nyt haurasta ja häviävää. Tässä prosessissa olen alkanut ymmärtämään, että maalaan myös eroa. Välimatkaa siihen maailmaan, joka joskus oli mahdollinen, jota en voi enää tavoittaa samalla tavalla. 

Teoksia maalatessani huomasin palaavani yhä uudelleen vihreään väriin. Ehkä se ei ole vain turvaa. Ehkä se on myös kaipuuta. Haluan pitää kiinni jostain, joka on uhattuna. Metsät, kasvillisuus ja elinvoima, se kaikki, mikä vielä hengittää ja kasvaa. Ehkä siksi vihreä on minulle nyt niin tärkeä. Se muistuttaa siitä, mitä on vielä olemassa ja siitä, mitä emme saa menettää. 

Kertun matkoissa oli aina uteliaisuutta ja ihmettelyä. Minun matkani on toisenlainen. Minä katson maisemia, joita en ehkä koskaan näe sellaisena kuin hän. Se synnyttää haikeutta, mutta myös vastuuta. Ehkä juuri siksi maalaan. Jottei kaikki katoaisi hiljaa. Jottei unohtuisi se maailma, jonka hän näki. Ja, josta minä saan vain tarinan. 

Päättötyöni aihe 

Maisemien valinta teemaksi syntyi kuin itsestään. Katseeni hakeutuu yhä useammin ympärilleni avautuviin näkymiin. Oli kyseessä kaupunkimaisema tai rauhallinen maalaismiljöö, maisemien kauneus puhuttelee minua syvästi. Ne pysäyttävät, rauhoittavat ja kutsuvat katsomaan tarkemmin. Näkemään jopa enemmän kuin pelkän näkymän. 

Päättötyöni aiheeksi olen valinnut mummini Kertun maisemat, teossarjan, jossa tutkin hänen elämän varrella kokemia maisemia ja niiden herättämiä mielikuvia.  Haluan yhdistää rakkauteni maisemamaalaukseen ja henkilökohtaisen tarinallisen näkökulman. 

Mummini on kulkenut pitkän elämänsä aikana mitä moninaisimmissa maailmankolkissa ja nähnyt maisemia, joista itse voin vain unelmoida. Hänen matkojensa tarinat, valokuvat ja muistelut herättävät minussa kaipuun. Ei vain ainoastaan paikkoihin, vaan siihen tapaan, jolla hän on maailmaa katsonut.  Hänen elämänsä on ollut poikkeuksellisen vaiheikas ja visuaalisesti rikas.  

Kerttu syntyi Uukuniemellä, vietti lapsuusvuosia ruotsissa sotalapsena, matkusteli mm. kahdesti maailman ympäri ja asui useamman vuoden Saudi-Arabiassa. Näissä päättötyöhöni valikoiduissa maisemissa yhdistyvät niin suomalainen luonto kuin kulttuurillisesti hyvin erilaiset ympäristöt. Tämän päättötyön kautta haluan avata ikkunan niihin maisemiin, joissa en ole itse fyysisesti ollut, mutta jotka voin mielessäni ja tunteissani tavoittaa kuulemieni kertomusten kautta. 

Tämä aihe on minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja se antoi mahdollisuuden yhdistää tekninen osaamiseni, kokeileva työskentely ja oma sisäinen kuvallinen maailmani. Maisemani eivät ole tarkkoja esityksiä todellisista paikoista, vaan osittain abstrahoituja tulkintoja tunteista, muistoista ja unelmista, mielen ja sydämen maisemia. 

Jokainen teokseni kätkee sisäänsä tarinan. Näissä teoksissa ne ovat osin mummini tarinoita, hänen matkojensa ja kokemustensa kautta, mutta samalla ne ovat kulkeneet minun lävitseni, muovautuneet osaksi minua ja saaneet myös minun tarinani mukaansa. Haluan, että teokseni eivät jää vain katsottaviksi maisemiksi, vaan ne herättäisivät katsojassa jotakin omaa. Ehkä ne toimivat porttina haaveisiin, menneisiin hetkiin tai jo unohtuneisiin muistoihin. Unelmoin siitä, että joku teokseni äärellä voisi löytää sisimmästään jonkin oman tarinansa, jonka voisi viedä mukanaan kotiinsa muistettavaksi ja muisteltavaksi, pienenä lahjana maailmalta ja taiteelta. 

Päättötyöteoksissani en alleviivaa kyseessä olevaa maata; en teksteissä enkä teosten nimissä. Tämä siitä syystä, että silloin katsojalla on mahdollisuus asettautua teoksen äärellä sinne maailmankolkkaan, johon hän tuntee sillä hetkellä pääsevänsä, haluavansa, tai missä hän kokee olevansa.