Tänä keväänä olen tutustunut uuteen materiaaliin, pleksiin ja akryyleillä sille maalaamiseen. Tämä uusi materiaali on tuonut työskentelyyn aivan omanlaistaan innostusta ja yllätyksellisyyttä. Nautin suunnattomasti sen tarjoamasta uudenlaisesta maalauskokemuksesta – erityisesti siitä, että lopputulos paljastuu vasta, kun työn kääntää. Tämä piilotettu puoli työskentelyssä tuntuu kiehtovalta: maalatessa ei täysin tiedä, miltä teos näyttää valmiina, mikä tuo työskentelyyn sekä leikkisyyttä että jännitystä. Pleksille akryyleillä maalatun teoksen monikäyttöisyys viehättää minua suuresti: pleksiteoksella saa taidetta esimerkiksi kosteisiin tiloihin sekä puutarhoihin!
Maalaaminen pleksille vaatii uudenlaista ajattelutapaa. On haastavaa ja samalla antoisaa hahmottaa kuvan kokonaisuutta peilikuvana ja miettiä maalausjärjestystä täysin päinvastoin kuin kankaalle työskennellessä.
Kaikki yksityiskohdat ja elementit, jotka haluaa teoksen etualalle, täytyykin maalata ensimmäisenä, ja taustat viimeiseksi. Tämä vaatii suunnitelmallisuutta, kärsivällisyyttä ja visuaalista hahmottamiskykyä – mutta juuri tämä haastavuus tekee työskentelystä palkitsevaa. Pleksin sileä pinta ja maalauksen kerroksellisuus tuovat oman miellyttävän tuntumansa tekemiseen.
Kerroksellisuus on elementti, joka puhuttelee minua taiteellisessa työskentelyssäni muutenkin. Pleksille maalatessa tämä korostuu erityisellä tavalla – jokainen kerros elää suhteessa alla oleviin, ja pienikin muutos vaikuttaa koko teoksen visuaaliseen olemukseen. Vaikka tämä tuo mukanaan vaikeusastetta, juuri se tekee työskentelystä syvempää ja monitasoisempaa.
Pleksi materiaalina herättää minussa myös ristiriitaisia tunteita. Visuaalisesti ja teknisesti pidän siitä: sen läpinäkyvyys, kiilto ja mahdollisuus maalata takaa tekevät siitä kiinnostavan ja ilmaisullisesti rikkaan alustan. Samalla kuitenkin muovisuus nykyisessä maailmantilanteessa tuo esiin kysymyksiä ja pohdintoja kestävyydestä, ekologisuudesta ja materiaalivalintojen merkityksestä taiteessa. Käytänkö materiaalia, joka kuormittaa ympäristöä – ja missä määrin se on taiteessa oikeutettua? Taide on usein hidasta, pysyvää ja merkityksellistä, mutta muovi materiaalina kantaa mukanaan kertakäyttökulttuurin kaikuja. Tämä ristiriita tuntuu kehossa ja mielessä: toisaalta haluan ilmaista itseäni vapaasti, toisaalta haluan olla tietoinen ja vastuullinen valinnoissani.
Tämä ristiriita ei estä materiaalin käyttöä, mutta se tuo työskentelyyn uuden kerroksen – pohdinnan siitä, miten taiteilijana voin yhdistää estetiikan, ilmaisun ja vastuullisuuden. Ehkä juuri tämä ristiriita onkin osa nykytaiteilijan todellisuutta, ja siihen on hyvä pysähtyä, antaa sen näkyä ja kuulua myös teoksissa.
Kiitos, kun luit ja olet mukana matkallani ❤️ Jätä merkki käynnistäsi kommentteihin 🩷
Vastaa