”Minä olen Kerttu Kaarina Pulkkinen os. Toivanen, ja tarinani alkaa Karjalasta, Uukuniemen kylästä, jossa synnyin 89 vuotta sitten, vuonna 1935.
Isäni kuoli 3 kk ennen syntymääni ja tämän jälkeen äiti joutui kamppailemaan yksin neljän lapsen kanssa. Se oli liikaa yhdelle ihmiselle. Niinpä minut, perheen nuorimmainen, tuolloin olin kaksi vuotias ja hiukan minua vanhempi Pauli veljeni lähetettiin lastenkotiin.
Kahdeksanvuotiaana minut lähetettiin lastenkodista sotalapseksi Ruotsiin. Siitä matkasta en muista paljoakaan muuta kuin suuren laivan täynnä parkuvia lapsia. Ruotsi oli outo ja vieras paikka, mutta ajan kanssa siitä tuli minulle koti. Kasvattivanhempani Signe ja Alrig ottivat minut lämpimästi vastaan. He olivat hyviä ihmisiä, ja opin nopeasti puhumaan ruotsia, mutta äidinkieleni alkoi unohtumaan. Signe ja Alrig halusivat adoptoida minut, mutta äitini Aino, ei suostunut siihen, joten kun olin kaksitoista, tuli aika palata Suomeen.
Suomi oli muuttunut minulle vieraaksi, enkä tuntenut omaa perhettäni. Äitini, veljeni Reino ja Pauli, sekä siskoni Kirsti olivat kuin vieraita ihmisiä. He tulivat kaikki minua Helsinkiin vastaan saapuessani Suomeen. Matkustimme junalla Keravalle ja matkaeväitä oli matkalaukullinen: mustikkapiirakkaa, karjalanpiirakka yms. Perheeni asui Keravalla, Ludvig Moringin kartanon mailla, ja siellä minun piti aloittaa uusi elämä. Perheeni kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta alkuun sanakirja oli apunamme ja Moringit puhuivat kanssani ruotsia.
Ensimmäinen aamu Suomessa oli täynnä yllätyksiä. Istuessani aamiaispöydässä kaadoin piimää puurooni, luullen sitä maidoksi. Maku oli kauhea, mutta en kehdannut sanoa mitään. Olin niin ujo ja pelokas, etten halunnut herättää huomiota. Sitten huomasin, että tuvassa juoksenteli pieni porsas, ja hirsitalon seinät pitivät öisin outoja ääniä, jotka pelottivat minua. Ajattelin, että talossa kummitteli.
Kartanon isäntä Ludvig Moring päätti, että minun täytyi mennä ruotsinkieliseen kouluun heti palattuani Suomeen. Ensimmäisenä aamuna Suomessa, sunnuntaina Ludvig haki minut hevosreellä ja muistan, kuinka hevonen teki äkkipysähdyksen ja minä putosin reen kyydistä. Onneksi Ludvig huomasi sen ja auttoi minut takaisin rekeen. Koulu, Svenskbacka skola, sijaitsi Lapilan kartanoa vastapäätä. Tuona aamuna tapasin vain opettajani. Maanantaina kouluun saapuessani muut oppilaat katsoivat minua kummastellen, mutta onnekseni osasin ruotsia, ja se helpotti sopeutumistani. Opettajani, Ines Röberg, oli ystävällinen, ja olin tunnollinen ja hyvä oppilas. Silloin tällöin autoin opettajaa lasten hoidossa hänen lähtiessä asioille.
Koulussa sain ystäviä, niistä parhain oli Annabella. Hän tuli joskus kylään meille, mutta yleensä minun piti mennä suoraan koulusta kotiin karjapiian tehtäviä hoitamaan. Näitä tehtäviä olivat mm. munien etsintä navetan vintiltä, heinien levittäminen lehmien eteen, lehmien jätösten siivoaminen ja kuivikkeiden levittäminen lehmien alle. Paimensin lehmät pellolle Keravanjoen varteen, yli joen risulla niitä takaa ajaen ja uitin mm. lempi lehmääni Ihmettä kivisillan kupeessa seisten lehmän kanssa vedessä, jalat liejussa. Tehtäviini kuului myös Ihme-lehmän lypsäminen navetassa. Perheemme elättiporsas eleli joen toisella puolella omakotitalon pihapiirissä. Kävelin aamulla aikaisin kivisillan yli viemään sille ruokaa. Tästä possusta tuli meidän joulukinkku.
Mikäli muuta työtä ei enää ollut, minun piti nyplätä pitsiä liinojen reunaan. Leikkiin ja kavereihin ei ollut aikaa.
Moringin perhe oli mielestäni hienoa ja ystävällistä väkeä. Heillä oli kaksi tytärtä ja neljä poikaa, kaikki nuoria aikuisia. Tyttäret pukeutuivat kauniisiin vaatteisiin ja tuoksuivat hyvältä. Minä pysyttelin poissa heidän tieltään, kun he tulivat hakemaan kermaa maitohuoneesta. Rouva Moring oli elegantti nainen eikä häntä paljoa näkynyt, liekö viihtynyt kartanossa, jossa meillä karjapiioilla, karjakoilla tai muonamiehillä ei ollut lupaa vierailla. Ludvig-isäntä osallistui itsekin tilan töihin, mm. perunoiden istuttamiseen ja muonamiesten ja poikiensa kanssa hevosten hoitoon ja maanviljely töihin.
Muistelen, että kartanon piha-alueen keskellä oli mäki, jossa oli talli hevosineen. Pihalla, tallin edessä pidettiin aamuisin muonamiehille käskynjako. Piiat ja karjakot menivät aamutuimaan suoraan navettaan tietäen työnsä. Tallirengit ja Moringin pojat, jotka osallistuivat myös käskynjakoon, katselivat piikojen juoksua suoraan talliin ja sekös minua harmitti: mitäs siellä kyttäätte, mietin. Navetassa olivat lehmät ja kanat.
Kartanolta eteenpäin oli suuri purukasa, jonka uumenissa säilytettiin suuria jäälohkareita. Olin mukana katsomassa, kun näitä lohkottiin ja vietiin maitohuoneeseen maidon kylmänä pitämiseksi.
Nykyään punainen hirsitalo kartanon vieressä oli tuolloin harmaa. Siinä asuimme ensimmäisenä kartanolle tullessani. Muistelen sisällä olleen paljon tavaraa. Talossa oli kaksi lämmintä huonetta: keittiö ja makuuhuone, jonne levitettiin yöksi siskonpeti. Makuuhuoneessa oli takka ja keittiössä vanha hella.
Asuimme myös Pullakalliolla ja Paskakorvessa, nämä nimet noille paikoille lienee tulleet kansan suusta, koska vanhoissa kartoissa noita paikannimiä ei lukenut.
Tuona aikana rahasta ei puhuttu, ainakaan lasten kanssa. Minulla ei ole tietoa paljonko karjakoille ja muonamiehille palkkaa maksettiin. Muistelisin, ettei ruokapalkalla töitä ainakaan tehty. Kauppaan lähtiessä sokeripalaan laitettiin kanferitippoja , jotta ei taudit iske kauppareissulla.
Kun täytin neljätoista, aloitin työt Keskiuusimaan lehtitalossa latojana. Ensimmäisellä palkallani ostin polkupyörän, jolla poljin Pullakalliolta Keravan keskustaan töihin. Ensimmäinen työmatkani uudella pyörällä sai nolon käänteen, kun törmäsin vastaantulevaan mieheen.
Vielä teini-ikäisenä asuin perheeni kanssa kartanon mailla, mutta kun olin viisitoista tai kuusitoista, muutimme Korsoon. Siellä alkoi taas uusi vaihe elämässäni.
Kaikki nämä vuodet ovat rakentaneet minusta sen, mikä olen tänään – sodan lapsesta, sotalapsesta, kartanon karjapiiasta ja lehtitalon tytöstä on tullut se Kerttu, joka tässä teille tarinaansa kertoo.
Syksyllä 2024 kartanolla käydessäni pääsin ensi kertaa sisään kartanon päärakennukseen, 77 vuoden odotuksen jälkeen. Asuessani kartanon mailla ei karjapiioilla, karjakoilla tai muonamiehillä ollut asiaa päärakennukseen. Kovasti ovat maisemat tuosta ajasta muuttuneet. Vaikka kartanon alue on kauniiksi laitettu ja pelloilla on mukavat puistoalueet, ikävöin vanhaa. Lehmiä ja hevosia olisi mukava nähdä vielä kartanon pihapiirissä, samoin tallirakennuksia.”
Vastaa