Samaan aikaan kun uppouduin näihin kuviin ja tarinoihin, huomasin ajattelevani myös sitä mitä kaikkea minä en voi enää nähdä. Kerttu matkusti maailmassa, joka oli toisenlainen: lumihuippuiset vuoret, jotka eivät vielä olleet sulaneet, koralliriutat, jotka hohtivat väreissään, metsät, joita oli silminkantamattomiin ja jokien rannat, jotka eivät olleet vielä kuivuneet. Ne maisemat, joista hän kertoi, ovat monessa paikassa jo muuttuneet, jossain jopa kadonneet.
Minun sukupolveni näkee maailman murroksen keskellä. Luontokato ja ilmastonmuutos piirtävät maisemiin uusia ja pysyviä jälkiä. Se mikä oli Kertun matkakuvissa luonnollista ja pysyvää on nyt haurasta ja häviävää. Tässä prosessissa olen alkanut ymmärtämään, että maalaan myös eroa. Välimatkaa siihen maailmaan, joka joskus oli mahdollinen, jota en voi enää tavoittaa samalla tavalla.
Teoksia maalatessani huomasin palaavani yhä uudelleen vihreään väriin. Ehkä se ei ole vain turvaa. Ehkä se on myös kaipuuta. Haluan pitää kiinni jostain, joka on uhattuna. Metsät, kasvillisuus ja elinvoima, se kaikki, mikä vielä hengittää ja kasvaa. Ehkä siksi vihreä on minulle nyt niin tärkeä. Se muistuttaa siitä, mitä on vielä olemassa ja siitä, mitä emme saa menettää.
Kertun matkoissa oli aina uteliaisuutta ja ihmettelyä. Minun matkani on toisenlainen. Minä katson maisemia, joita en ehkä koskaan näe sellaisena kuin hän. Se synnyttää haikeutta, mutta myös vastuuta. Ehkä juuri siksi maalaan. Jottei kaikki katoaisi hiljaa. Jottei unohtuisi se maailma, jonka hän näki. Ja, josta minä saan vain tarinan.
Vastaa